Aino Kukkonen

Millaista oli Puolustusvoimien viihdytystoiminta jatkosodassa? Tietokirja avaa uuden näkökulman suomalaiseen sotahistoriaan. Kun jatkosota syttyi kesällä 1941, viihdytyskiertueet lähtivät liikkeelle lähes heti. Teatterin, tanssin ja viihteen toivottiin kohottavan joukkojen mielialaa, ja asialle pantiin tunnettuja tähtiä, kuten George de Godzinsky, Tauno Palo ja Harmony Sisters. Päämajan alaisuuteen perustettiin Viihdytystoimisto, joka valvoi ohjelmistoja ja esiintyjiä tarkasti. Viihdytysasioissa nostaa valokeilaan tämän jatkosodan vähän käsitellyn ilmiön. Arkistolöydöt kertovat taiteilijoiden työstä ankarissa oloissa: rintaman lisäksi kiertueet ulottuivat sotasairaaloihin ja jopa vankileireille, ja esiintyjät viihdyttivät myös saksalaisia aseveljiä. Entä miten naistaiteilijoita kohdeltiin sotatoimialueella? Yleisölle jokainen esitys oli hartaasti toivottu tauko asemasodan yksitoikkoisuuteen ja muistutus siviilielämästä. Se oli paikka, jossa saattoi kohdata tunteita. Viihdytystoiminnalla olikin sotilaiden henkiselle kestävyydelle paljon luultua suurempi merkitys.

Vuonna 1959 Helsinkiin perustettiin Operettiteatteri. Sen perustajana oli teatterineuvos Hilkka Kinnunen (s. 1925), joka teki monipuolisen uran musiikkiteatterin parissa. Viipurin musiikkiopistossa, Sibelius-Akatemiassa ja Suomen Teatterikoulussa opiskellut Kinnunen johti, ohjasi ja näytteli Operettiteatterissa, joka esitti operetteja, musikaaleja ja kotimaisia musiikkinäytelmiä yli kolmen vuosikymmenen ajan. Operettiteatteri veti katsomot talvisin täyteen ”punaisella” Kulttuuritalolla ja kesäisin Soutustadionilla. Teatteri teki myös lukuisia kotimaan- ja ulkomaankiertueita. Bisneshenkinen teatterinjohtaja ymmärsi kokeilla välillä uutta ja palkkasi teatteriin myös ajan suosittuja populaarilaulajia: siellä esiintyivät 1960–70-luvuilla muun muassa Georg Ots, Katri-Helena ja Tapani Kansa. Teatterihistorian tutkimukseen perustuva teos tekee läpileikkauksen teatterin toimintaan, pohtii operetin aseman muutosta Suomessa sekä tuo esiin kiinnostavan naistaiteilijan uran.

Kirja on läpileikkaus merkittävästä ajanjaksosta suomalaisessa modernissa tanssissa tanssitaiteilija Sinikka Gripenbergin (s. 1940) elämäntyön kautta. Upeat tanssivalokuvat ja niihin liittyvät tekstit kertovat hänen urastaan, kiinnostavista teoksista, mutta myös erilaisista tanssin tekemisen tavoista amerikkalaisesta modernista tanssista aina pehmeään nykytanssiin saakka. Tanssivalokuvat ovat tanssitaiteen muistia.

Vaikuttava tietokirja kattaa sata vuotta suomalaisen baletin historiaa. Mittavan tutkimustyön tuloksena syntynyt teos antaa yleiskuvan siitä, miten Suomen Kansallisbaletti syntyi ja kehittyi eri balettimestarien ja baletinjohtajien aikakausina. Kerrontaa rytmittävät teema-artikkelit puvustuksesta, lavastuksesta ja musiikista. Kirjassa tarkastellaan koreografeja, teoksia ja niiden vastaanottoa, ja tanssijat kertovat työstään haastatteluissa. Teos tuo esiin, kuinka baletti on ollut tärkeä osa suomalaista ja kansainvälistä kulttuurielämää. Näyttävä ja monipuolinen kuvitus vie lukijan visuaaliselle matkalle baletin maailmaan.

”Kun joku mies totesi, että jahas, teidän poikanne tanssii, isä vastasi: ’Poikani tanssii ja tanssiikin hyvin!’” Tanssi ei ollut 1940-luvun Jyväskylässä vilkkaan pojan tavallisin harrastus. Heikki Värtsin matkaa yhdeksi suomalaisen baletin legendoista vauhdittikin suvun karjalainen temperamentti. Värtsin pitkä ja aktiivinen ura suomalaisen tanssin näköalapaikoilla hakee vertaistaan: se kattaa yli kuusi vuosikymmentä maamme tanssihistoriaa. Kansallisbaletin valovoimaisena ensitanssijana ja kiitettynä koreografina toiminut Värtsi on vaikuttanut ratkaisevasti myös tanssin murtautumiseen suomalaisen teatterin näyttämöille. Muistelmissaan Värtsi kertoo eloisasti muun muassa siitä, kuinka hän pääsee oopperan lapsibaletin mukana esiintymään Ruotsiin prinsessa Sibyllalle ja rusettipäisille prinsessoille, kiertää nuorena balettilaisena sodasta toipuvaa Suomea ja erehtyy Pariisissa moittimaan opettajalleen tangolla edessään hutiloivaa epämusikaalista miestä, joka osoittautuu koreografitähti Maurice Béjartiksi. Lopetettuaan tanssijanuransa Värtsi ryhtyi koreografiksi. Balettiyleisöä riemastuttivat varsinkin 70-luvun teokset. New Yorkissa hän treenasi samoilla tunneilla Liza Minellin kanssa ja löysi jazztanssin. Musikaaliohjaukset ja -koreografiat olivat kassamagneetteja ja tekivät Värtsistä suuren yleisön – ja erään suomalaisen presidentin – suosikin. Heikki Värtsi valittiin taiteilijaprofessoriksi vuonna 1984. Hän on edelleen suosittu tanssijan työn esittelijä ja yleisönsä hurmaava luennoitsija: hänen taitonsa puhutella ihmisiä ja saada heidät kiinnostumaan klassisesta baletista on ilmiömäinen. Auli Räsänen aloitti uransa Uuden Suomen musiikki- ja tanssikriitikkona 1970-luvun alussa. Sen jälkeen hän toimi vuosikymmeniä Helsingin Sanomien tanssikriitikkona, kunnes jäi eläkkeelle keväällä 2009.