Ainur Elmgren

Vasemmistolaiset toimittajat kokivat vahvasti Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäisten vuosikymmenten kuohut: Työväenliike jakautui kahtia sisällissodan jälkeen. 1920-luvun valkoinen Suomi rajoitti sananvapautta muun muassa painokanteilla ja lehtiä lakkauttamalla. Moni toimittaja joutui vangituksi. Lapuan liike kyyditsi monia vasemmistotoimittajia, ja kommunistilakien myötä radikaalin vasemmiston lehtien ilmestyminen loppui tyystin. 1930-luvun puolivälissä nousivat kansanrintama-ajattelu ja vasemmistoälymystö uusine lehtineen. Jatkosodan aikana moni radikaali vasemmistolainen istui "turvasäilössä" - jossa tehtiin vankilalehtiä. Sotien jälkeen alkoivat uudet ajat, SKDL:stä tuli hetkessä suuri puolue ja vasemmistolehdistö nousi kuin feeniks-lintu tuhkasta. Tämän kirjan asiantuntija-artikkeleissa kerrotaan vasemmistolaisten toimittajien ja lehdistön vaiheista noin vuosina 1919-1956. Keskeisessä osassa ovat myös Neuvostoliittoon siirtyneet toimittajat ja heidän usein synkät kohtalonsa Stalinin ajan vainoissa.

The new volume of CBA features international comics dealing with the erosion of language. How do we talk when words that used to mean certain things have become so vague that they can be freely appropriated by anyone, for any purpose? And what’s up with the currently so prevalent flirting with war, fascism and the dehumanization of anyone who doesn’t fit into the unspoken and conveniently unspecified national identity? Objective truth (if there ever was such a thing) and even language itself seems to be sacrificed on the altar of rhetoric and propaganda. What are the consequences when you can string any random, misspelled words together and people will make their own connections and decide to aggressively either agree or disagree, wholeheartedly even though the sentence actually makes no sense?