Anne Jokinen

Runoutta ja proosaaRiimittelin riemukseniihan omaks ilokseni. Runot toi hyvän mielen mulle. Toivottavasti ne tuo sen myöskin sulle. Kolmen runokirjan jälkeen, nostan pöytälaatikosta esille tarinat. Tarinat, jotka ovat melkein kaikki syntyneet Lieksan kirjoittaja-ryhmässä aiheina olleista ns. ”kotitehtävistä”. Alussa luulin, etten saa koskaan aikaiseksi muuta kuin runoja, mutta vähitellen innostavien ja motivoivien ryhmän palautteiden jälkeen tarinoiden määrä on kasvanut, saanut sijansa runojen rinnalla. Syvää kiitollisuutta kirjoittaja-ryhmälle tuntien ”niputan” samaan kirjaan runoja ja tarinoita kirjaani luettavaksi. Entisen lailla, suurin osa teksteistä on silkkaa mielikuvitusta, mutta silti, jostakin rivien välistä voi ehkä löytyä, jotakin tuttua, ihan niin kuin se olisikin totta. Ps. kun kirjoittajalle on kertynyt ikää näinkin paljon ja lapsenlapsia kymmenen, ei ole ihme, että aiheet ja tekstit ”rönsyilevät” laidasta laitaan, onhan elämänkokemusta kertynyt runsaasti ja monenlaisesta näkökulmasta mietittynä.

Sillon kun syntyy mummiksi, voi sanoa itsensä olevan oikea ”onnenpekka”. Saa säilyttää lapselliset mietteensä ja mielikuvituksensa pävittäisissä hetkissä ja elämisessä. Hauskanpito on hauska ja onnellinen asia, tarinoita kun mummilla on mukana aina rasia. Tokihan me mummit olemme elämänviisautta ja ehkäpä myöskin järkeviä ajatuksia täynnä, mutta lastenlasten kanssa voi hieman tuosta kaikesta ”kasvatuksellisuuden ja järkevyyden” käytöstä hieman lipsua, kun vanhemmat pitävät niistä huolen. Kaikilla mummeilla on taskunpohjilla pieniä lorunmurusia muistoiksi jätettäväksi. Toisilla ne ovat vielä löytämättä, toisilla esille kerrottuja. Ensin ne ovat pieniä, muutaman sanan mittaisia, mutta vähitellen ne kasvavat ja kasvavat. Ihan niinkuin muksutkin, vuosi vuodelta ja vähitellen... Mitä isommat kengät heillä onkaan, sitä kauemmaksi he meistä kulkevat. Mutta mukana repun taskussa, mummin sinne piilottamat lorumurut. Lohtuna maailman tuulissa, ikävää karkoittamassa ja iloista mieltä antamassa. Kiitos kirjani hienoista kuvista kuuluu mummotettavilleni: Saralle, Mirolle ja Tarmolle joiden piirrustuksia apuna käyttäen olen kirjani runoja elävöittänyt. Pikku-mummi

Minä olenkova kirjoittamaan,monenlaisia sanojajonninjoutavia,tiukkoja, hupsujakirjoitettuinaharva se päivä,kiireessä sutaisten,nauttien ja mietiskellen. Analysoin -rakkaudesta se johtuutai oikeastaan sen puutteesta. On niin montatyhjää, yksinäistä hetkeäjolloin ei ole muutakuin nämä mietityt ja kirjoitetut sanat,sanat ja mietteet,mietteet ja sanat. Oikeita käsitöitäminä en koskaanoppinut tekemään.

Niin pienessä ajassakasvavat pienet pojat. Lapsenkasvoisiksi miehiksi. Takintaskussa perhosveitsija nyrkkirauta. Poissa elämänhalu ja usko. Pienessä ajassaelämä kulkeejättäen haavaumat,herkkään nahkaanja mieleen. Anne Jokisen runot kuvaavat vanhemmuutta, ihmisyyttä, aikuisuutta, ihmisen vastuuta toisesta ihmisestä. Hänen runojensa näkökulma on arkinen kokemus. Ja siksi nämä runot huokuvat pyhyyttä elämää itseään kohtaanMe kaikki olemme pieniä ihmisiä. Ensiparkaisusta viimeiseen huokaisuun saakka.