Yhtä mahdoton kysymys oli ”Mitä kuuluu?” En minä tiedä. Paskaa ja sen keskellä mukavia hetkiä. Tämä oli yksi ihmisten kummallisista hokemista, josta en saanut kiinni, vaikka yritin kovasti ymmärtää kanssakäymisen ihmeitä. Nihkeä outouden ja ulkopuolisuuden tunne on jäytänyt Aalea lapsuudesta saakka. Vuodet vierivät, ja vaikka dissosiaatiohäiriö hautaa alleen lapsuudenmuistot, pinnan alla väreilevä ahdistus kiertyy yhä tiukemmaksi keräksi ja puristaa vasemman käden tahattomasti nyrkkiin. Onneksi on kirjasto, joka on Aalelle paitsi työpaikka myös turvasatama. Eräänä päivänä kirjaston taukotilaan omituisten ja eriparisten sielujen sekaan saapuu Anna, jota Aale ei ole tavannut yhteisten lähiölapsuusvuosien jälkeen. Lapsuuden ystävän ihanuus muuttaa Aalen kauhusta kuplivaksi alkulimaksi, mutta samalla elämän arvaamattomuus saa todellisuudentajun rakoilemaan. Anneka Ahoniemen esikoisromaani kuvaa oivaltavasti mielenterveyden haasteita sekä sitä omituista välitilaa, kun ei iästä huolimatta tunne olevansa vieläkään aikuinen.