Antti Rönkä

Entistäkin kirkkaammin kirjoittavan lahjakkaan prosaistin kolmas romaani sanoittaa milleniaalisukupolven yksinäisyyttä ja yltyvää epämääräistä ahdistusta. Kertoja on lapsesta saakka opetellut pakkomielteisesti olemaan kiltti. Kaikkeen suostuminen ja muiden miellyttäminen on kuitenkin padonnut vihaa, joka alkaa purkautua eräänä hämäränä viikonloppuna.

Omakohtainen romaani seksuaalisesta häpeästä Kelloradion digitaalinumerot näyttävät 21:07. On kaunis kesäilta, mutta Antti tietää, että hänen siihenastinen elämänsä on päättynyt. Hän ei ole pystynyt vastustamaan kiusausta, vaan on masturboinut. Miten hän voisi enää koskaan syödä vanhempiensa kanssa saman pöydän ääressä? Hän on saastunut ja hänen on tunnustettava vanhemmilleen, millainen lapsi heillä on. Seksuaalinen häpeä leimaa Antin nuoruutta ja saa erilaisia itseinhon muotoja. Silti hän ei voi kontrolloida seksuaalisia halujaan, joita hänen ikätoverinsa pitävät täysin luonnollisina. Romaanin toisessa tasossa minäkertoja seuraa Antin häpeäpainia. Minäkertoja ymmärtää, että hänen on tapettava kaikkea häpeävä puoli itsessään voidakseen olla vapaa. Esikoisromaanillaan Jalat ilmassa sukupolvensa ääneksi noussut Rönkä kirjoittaa toisessa romaanissaan seksuaalisesta häpeästä taitavasti ja itseään säästämättä.

”Kyllä pojalla on oikeus vihata isäänsä. Ainakin viisikymmentä vuotta. Sen jälkeen voi ehkä hiukan armahtaa, mutta ei sen armon kanssa saa hosua.” Isän ja pojan kirjeenvaihto alkaa, kun poika rohkaistuu antamaan romaanikäsikirjoituksensa kirjailijaisälle luettavaksi. Se, mitä poika on kirjoittanut, avaa keskustelun isän ja pojan suhteesta kaikkinensa - peloista, häpeästä ja hyväksytyksi tulemisen kaipuusta. Silloin tällöin onnellinen on rohkea vuoropuhelu, joka arkailematta puntaroi, millainen on isä, millainen on poika ja millaisia asioita on heidän välissään. Viisas ja rehellinen keskustelu saa lukijan pohtimaan: Mitä jos sen kaiken pukisikin sanoiksi ja uskaltaisi?