Arvo Survo

Piispa Henrikin surmavirsi eli satoja vuosia kansan keskuudessa suullisena runolauluna, ennen kuin siitä esiintyviä versioita ryhdyttiin 1600-luvun alkupuolella kirjoittamaan muistiin. Tutkimus ja siihen liittyvä tieteellinen keskustelu tekstin alkuperästä ja historiallisuudesta on jatkunut nykypäivään asti kysyen välillä, onko Lallia ja piispa Henrikkiä ollut olemassakaan. Kokenut pienoiseeposten tekijä, inkeriläinen runoilija Arvo Survo on astunut keskusteluun mukaan, mutta taiteellisin keinoin. Hän ei ole lähtenyt selittelemään mitään tai kokoamaan vanhaa runoa erilaisista palasista yhteen, vaan on luonut taiteellisesti korkeatasoinen runoteoksen, joka hyvin sopii täydentämään sitä tieteellistä keskustelua, jota yhä käydään Suomen historian pisimmästä perinteestä.

Iku-Ruotus on Arvo Survon laatima Inkerinmaan ja Karjalankannaksen kansojen pienoiseepos, joka kertoo, miten aika ajoin kansanheimojen rauhallisen elämän sekoittivat muualta tulleiden valloittajien ryöstö- ja käännytysretket. Sota tunkeutui alueelle, milloin idästä ja milloin lännestä. Eepoksessa eri suunnista tulleita ristimiekkalaisia edustaa ikiaikainen kansanrunouden Ruotus.

Korvekko-pienoiseepoksellaan Arvo Survo päättää Inkeri-aiheisten pienoiseepostensa sarjan. Ensimmäinen eli Pääskölintu - Päivälintu kertoo maailman synnyn inkeriläisen mytologian pohjalta. Iku-Ruotus puolestaan käsittelee Inkerinmaan kokemia vainoja symbolisella tasolla eri aikakausina. Korvekko pureutuu alueen elämäntapaan ja historiaan konkreettisemmalla tasolla kuin edeltäjänsä, mutta samalla taiturimaisella runollisella kerronnalla, kuin toisetkin pienoiseepokset. Eepoksesta heijastuu inkeriläinen sielunmaisema: alueen luonto merineen, järvineen, jokineen ja metsineen sopusoinnussa niiden kanssa eläen. Uhka tulee ulkoapäin. Ensin kärsijänä on koko kansa vainottuna ja karkotettuna ja myöhemmässä vaiheessa ympäröivä luonto. Survon kolme pienoiseeposta ovat luja kivijalka ei vain inkeriläiselle kirjallisuudelle vaan myös vahvan identiteetin rakentamiselle.