Elina Pekkarinen

Pahantapaisten ja rikoksiin syyllistyneiden lasten hoito on perinteisesti kuulunut Suomessa lastensuojelun vastuualueeseen. Turvattomuuden ja pahantapaisuuden välistä yhteyttä on merkityksellistetty lastensuojelussa eri tavoin eri aikoina. 1940-luvulla rikoksiin syyllistynyt lapsi leimattiin psykopaatiksi ja rikollistyypiksi, joka pyrittiin eristämään yhteiskunnan suojelemiseksi. Lapsen auttamista, tukemista ja sopeuttamista painottaneen ajanjakson jälkeen yhteiskuntaa on jälleen 2000-luvulla ryhdytty suojelemaan asettamalla vaarallisena pidetylle lapselle rajoja turvallisuuden ja riskeihin puuttumisen nimissä. Laajan ja sisällöltään rikkaan asiakirja-aineiston kautta Pekkarinen kuvaa, miten lapsen perhe, naapurusto, koulu, poliisi ja sosiaalityö ovat ajan mittaan reagoineet lasten rikoksiin ja niin tehdessään tuottaneet erilaisia poikkeavan lapsen positioita. Stadilaispojat, rikokset ja lastensuojelu on tarkka ja kiinnostava kuvaus lastensuojeluprosessien historiallisesta muutoksesta Suomessa ja samalla viiden helsinkiläispojan elämästä monitahoisessa sosiaalisessa todellisuudessa.

Tässä raportissa tarkastellaan Suomessa vuonna 1997 syntynyttä ikäluokkaa ja erityisesti niitä lapsia, joiden vanhemmista toinen tai molemmat ovat syntyneet ulkomailla. Kyseessä on ensimmäinen yleiskatsaus näiden lasten kehityksestä ja kasvuympäristöistä. Tutkimuskohteina olivat lasten perhetaustat, koulutus, terveys, lastensuojelu ja rikollisuus. Lisäksi tutkittiin lasten asuinpaikkojen alueellista jakautumista ja heidän asuinalueidensa piirteitä. Tutkimustulosten mukaan suurin osa ikäluokan lapsista voi hyvin riippumatta siitä, ovatko heidän vanhempansa syntyneet Suomessa vai ulkomailla. Eroja lasten hyvinvoinnissa ja palveluiden käytössä havaittiin kuitenkin sen mukaan, onko vanhemmista toinen vai molemmat syntyneet ulkomailla, sekä sen mukaan, missä maassa vanhemmat ovat syntyneet. Eroja oli muun muassa perheiden taloudellisessa tilanteessa, lasten koulutuksessa sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden käytössä. Raportti tuo kaivattua tietoa hyvinvointipolitiikan haasteista, ongelmista ja kehittämiskohteista. Se on suunnattu päätöksentekijöille, asiantuntijoille ja tutkijoille, jotka toimivat sosiaali-, terveys-, koulutus-, työllisyys-, alue-, asunto- ja kotoutumispolitiikan sekä -palveluiden parissa.

Suomalaisessa lastensuojelun palvelujärjestelmässä koulukodit ovat yli sadan vuoden ajan toimineet vaativaa hoitoa ja erityisopetusta tarvitsevien nuorten sijoituspaikkoina. Toiminnassa on edelleen viisi valtion alaista ja kaksi yksityistä koulukotia. Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelman puitteissa on tehty koulukoteja koskeva selvitys, jossa kootaan yhteen tietoa koulukotien historiasta ja nykyrakenteesta, koulukoteihin sijoitettujen nuorten tarpeista ja koulukotihoidon sisällöistä. Selvityksessä kartoitetaan myös koulukotien alueellista jakautumista ja niveltymistä erityispalveluiden kokonaisuuteen. Erikseen tarkastellaan koulukotien koulujen asemaa, tehtävää ja tulevaisuutta. Selvityksessä luodaan katsaus siihen, miten koulukotien palvelut olisi tarkoituksenmukaista asemoida sosiaali- ja terveyspalveluiden muutoksessa, sekä otetaan kantaa siihen, miten niiden toimintaa tulisi kehittää. Yhteiskunnan velvollisuus on panostaa vaikeasti oireilevien ja syrjäytymisvaarassa olevien nuorten korkeatasoiseen hoitoon ja koulutukseen. Tulevaisuudessa koulukotien olisi nykyistä näkyvämmin profiloiduttava erityisen vaativan hoidon ja erityisopetuksen osaamisen keskuksiksi, jotka jakavat osaamistaan myös ulospäin. Tämä edellyttää kunnollista julkista investointia, toiminnan sisäistä kehittämistä sekä avointa yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa. Avoimuus auttaa myös ehkäisemään ongelmia, hälventämään ennakkoluuloja ja pääsemään eroon historian painolasteista. Tämä selvitys on hyvä osoitus koulukotien halukkuudesta avoimuuteen, toteaa selvityksen tekijä VTT Elina Pekkarinen. Selvitys perustuu runsaaseen asiakirjamateriaaliin sekä koulukotien henkilöstölle tehtyihin haastatteluihin. Selvitys osoittaa, että koulukoteihin sijoitetuilla nuorilla on taustallaan paitsi moniulotteisia ongelmia, myös epäonnistuneita palvelukokeiluja ja lukuisia sijoituksia. Nuorten tukeminen edellyttää selkeää arjen rakennetta, monialaista osaamista ja koko perheen huomioimista. Koulukotihoidon ja -opetuksen tulee olla oikea-aikaista, riittävän pitkäkestoista ja perustua vahvaan yhteistyöhön muiden sosiaali-, terveys- ja opetuspalveluiden kanssa.