Elvi Vallius

Sinä silmät ymmällä katselet vaan,näetkö rakkainpas kulkemassapolkua kapeaa kaitaa? Ymmärrätkö, olet jäänyt unholaanme kohtasimme kerran vaan,oli päätetty sulkea yhteinen sinettielää tietä erillään,vaeltaa uuteen onnelaan. Sinä löysit mut kuitenkinja katselet tuijottaen. Mietit vielä olenko muuttunutvai entinen, et uskalla tulla tervehtimäänole jähmettynyt paikoillesi. Mitä miettinet juuri nyt? Jospa muistoja kelaat taaksepäintiedä en ajatuksiasi,vertailetko johonkin toiseen ihmiseen. Minun mentävä on,sillä kaipaus toiselle kutsumaton. Jää hyvästi mennyt elämäon otettava askel eteenpäinniin minun kuin sinunkinse sinetti on yhä pätevä.

Rahoista riisuttuPölyt pyyhin jaloistaei tomu seuraa lähtöä. On tapahtuma tuskatonon taivuttava tosiasiain eessä. Vei rosvot toimeentulon,jäi jäljelle vain roponenjäi elo niukka kuivunut. Vietiin kaikki aivan kertaheitolla,nyt juuri turvaa tarvitsenhuoletonta vanhuuttaniin kovasti kaipailen. Vei Suomen rosvot kaiken,jäi eteen tyhjä käsi vaanja keppi koukkuinen.

Olet metsässäet eksyksissähiljaisuus sinut ympäröi, kuulet puitten kuiskaavanniitä ymmärtää et voi. Sulle ne kuitenkin rauhan toivoinet niitä halataja niistä voimaa toivoa, sitä usein tarvitaan maailman melskeessäkulkiessa elon polkuja, taapertaessa asfalttikatuja. Murheesi huomisen muuttuvat tyhjäksitäällä metsän keskelläluonnon omassa hoivassa. Kiireesikin on poissaja kehosi nauttii täydellisestiautuudestalevostarauhan tyyneydestä. Kivut ja sairaudet ne kauaksi kaikkoaajopa ecujen lasku unohtuu. Olet vain yksi tästä kaikestaja olet onnellinen. Täydellisesti onnellinen.

Siinä se aika kuluivieri kuin kivi,tai siivillä lentävä lintu. Onneni murheenipiilotin alle patjan,paikkoja vähän tässä matkailuautossapian jähmetyn tähänloisteeseen auringon.

Silloin kun Sinä tulitSinä olit ihminen,joka annoit minulle paljon. Sinä herätit minutvuotuisesta horroksesta. Sinä pyyhit poisepäilykset tulevaisuudesta. Annoit voimaa taistelussa eteenpäin. Sinä annoit auringon paistaaja kuivattaa kyyneleet. Särkyneen sydämeni Sinä paransit rauhalliseksi. Repaleiset hermoni käärit pumpuliin,näin haavat parantuivat,Sinä teit kysymyksenihiljaiseksi ihmettelyksi,jotka eivät tarvinneet vastausta. Sinä katkoit poikki kaikkiepämiellyttävät langatpystyäkseni taasen itseäni ohjaamaan. Sinä annoit uudet ohjakset elämään,joka kerran oli raunioitunut pahoinja suistunut raiteiltaan. Olit kuin päiväperhonenlentänyt luokseni vain päiväksikadotaksesi sitten tuntemattomaan. Sinä hävisit keskiyöllä,enkä löytänyt Sinua uudestaan,vaan muistosi säilyy vielä,niitä en voi unhottaasuudelmasi polttaa huulillani. Olet yhä luonanija minä olen vielä sama henkilö,miksi minut kerran paransit.

Raitoja: raitojaPaitoja: paitoja. Elämän harmaataelonpäivän ohijuoksuja. Ja nyt vain vankilanraitojanoita kummallisia paitoja. Onko elon tiellä vielä muuta:toiset aina soittaa suutatoiselle taas tosiasia lie. Elo joskus käypi ahtaallekuin tyrmän muurit. Ne puristaa ja sitootumman masennuksen seitinihmisyyden päälle nitoo.

AdelaiOlet tuulen henkäys mainen, pikkuinen Adelai. Rallari, rallari lei, pikkuinen Adelai. Sua käsilläni tuuditansua laulullani hyväilen. Oot mulle rakas lapsukainenoma pieni Adelai.

Vuodet vierivät spiraalin lailla. Juhlapyhät ja vuodenajat ovat kuin piikkejä muistojen kerroksissa; ne läpäisevä iät ja vuodet tuoden joskus omistetun ja sittemmin menetetyn taas takaisin.