Erkki Kalervo Laitinen

Tässä kirjassa käsitellään suomalaisen eliitin, ministereiden ja korkeiden sotilashenkilöiden, lähiomaisten sankarikuolemaa talvi- ja jatkosotien aikana. Kirjan lähtökohtana on vanha uskomus, että eliitti piti lähiomaisensa poissa eturintaman vaarallisista taisteluista ja kärsi siten sankarikuolemien kautta vähemmän tappioita kuin muu kansa. Tämä uskomus ei kuitenkaan pidä kirjan kertomusten valossa paikkaansa. Sankarikuolema oli sotien aikaan arvostettu tapa kuolla ja eliittiperheiden nuorukaiset olivat poikkeuksellisen innokkaita lähtemään sotaan puolustamaan maataan. Eliittiperheiden nuorukaiset olivat usein kaikkein vaarallisimmissa tehtävissä ja puolustivat urhoollisesti maataan. Kun suruviesti sankarikuolemasta sitten tuli kotiin, olivat omaiset surullisia, mutta samalla myös ylpeitä pojistaan. Kirjassa käsitellään yhteensä eliitin 31 sankarivainajan vaiheita sodassa sekä kaatumiseen johtavia tapahtumia ja olosuhteita. Näistä tapauksista seitsemän koskee sankarikuolemaa talvisodassa ja 24 sankarikuolemaa jatkosodassa. Sankarivainajista 22 on kenraalien lähisukulaisia ja kolme presidenttien (Kyösti Kallio, Pehr Evind Svinhufvud ja Juho Kusti Paasikivi) lähisukulaisia. Sankarivainajista 25 on eliitin edustajien poikia, yksi lapsenlapsi, kaksi veljenpoikia, yksi tyttären mies ja yksi sisarenpoika. Kirjan tiedot on kerätty kaatuneiden kantakortista, sotilasyksiköiden sotapäiväkirjoista, sukutiedoista ja kuka kukin on -teoksista. Tämän lisäksi tietoja on kerätty sota-ajan sanomalehdistä ja muista julkaisuista. Kaikkein raskainta oli kerätä tietoja sankarivainajien kuolinilmoituksista, sillä niistä paistoi läpi lähiomaisten suunnaton suru, vaikkakin myös ylpeys pojan sankaruudesta. Kirjan kirjoittaja Erkki Kalervo Laitinen väitteli 1980 kauppatieteen tohtoriksi Jyväskylän yliopistossa ja työskenteli sen jälkeen akateemisissa viroissa, viimeiset kymmenet vuodet laskentatoimen professorina Vaasan yliopistossa, kunnes jäi eläkkeelle 2016. Laitinen on kirjoittanut uransa aikana satoja tieteellisiä julkaisuja, toistakymmentä oppikirjaa ja useita tietokirjoja sekä laskentatoimesta että sotahistoriasta.

Sodan ja rauhan mies Rudolf WaldenKarl Rudolf Walden (1878-1946) oli suurmies monessa eri suhteessa. Hän oli teollisuusjohtaja, ministeri, kenraali ja poliitikko, sovittelija ja patriootti. Walden oli äärimmäisen kiinnostava persoona, aina valmiina uhrautumaan isänmaan puolesta. Hän tiesi jo varhain, että erittäin raskas työ ilman riittävää lepoa voi koitua hänen kohtalokseen, sillä suvussa oli sairaus, joka saattoi johtaa aivoverisuonen katkeamiseen. Kun Waldenin nuorin poika, pienestä pitäen erittäin lahjakas Lauri, kaatui jatkosodassa 14.6.1944, Waldenin aika alkoi olla lopussa. Rauhan ehdot olivat ankarat, isänmaa menetti suuren osan alueestaan, sai maksettavakseen suuret sotakorvaukset, lottajärjestö ja Waldenille rakas suojeluskuntajärjestö määrättiin lakkautettavaksi, sotasyyllisiä etsittiin. Tämä kaikki oli kenraalille liikaa ja hän sai 27.11.1944 aivoverisuonen katkeamisesta johtuneen halvauskohtauksen, josta hän ei enää toipunut. Kenraali menetti puhekykynsä ja lähes kokonaan liikuntakykynsä. Patriootti oli uhrannut isänmaalleen kaiken. Waldenin perheenjäsenten kohtalo ei ollut helppo. Perheen äidille, Annille, ennustaja kertoi Pietarissa, että hän tulee eläessään menettämään kuudesta lapsestaan neljä, ja niin kävi. Tytär Anna, kenraalin lemmikki, kuolee jo 6-vuotiaana hinkuyskän jälkitautiin, toiseksi nuorin poika, Rudi kuolee tapaturmaisesti jatkosodassa, nuorin poika Lauri tuhoutuu tykistön kranaatin täysosumasta Siiranmäen taisteluissa ja tytär Liisa menehtyy oman käden kautta. Esikoisesta, Juusosta tulee legenda, vuorineuvos, viimeinen patruuna. Kirjan sisältö on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa käydään lyhyesti lävitse Waldenin elämänkaaren tärkeimmät tapahtumat aikajärjestyksessä. Toisessa osassa käsitellään kenraalin elämän erilliskysymyksiä, jotka liittyvät hänen perheenjäseniinsä, asuinpaikkoihinsa (Pietari, Merilinna, Rapalan kartano, Marmoripalatsi) ja persoonaansa. Kirjan kirjoittaja Erkki Kalervo Laitinen väitteli 1980 kauppatieteen tohtoriksi Jyväskylän yliopistossa ja työskenteli sen jälkeen akateemisissa viroissa, viimeiset kymmenet vuodet laskentatoimen professorina Vaasan yliopistossa, kunnes jäi eläkkeelle 2016. Laitinen on kirjoittanut uransa aikana satoja tieteellisiä julkaisuja, toistakymmentä oppikirjaa ja useita tietokirjoja sekä laskentatoimesta että sotahistoriasta.

Talvisodassa kaatui yli 26.000 suomalaista, jonka lisäksi sodassa haavoittui yli 40.000 sotilasta. Talvisodassa oli kaksi poikkeuksellisen veristä päivää. Neuvostoliiton joukkojen hyökättyä maahan 30.11.1939, suomalaiset tekivät 23.12.1939 epäonnistuneen vastahyökkäyksen, jossa kaatui yli 650 miestä. Talvisodan verisin päivä oli kuitenkin 6.3.1940, jolloin vihollisen kiivaiden hyökkäysten seurauksena eri puolilla Karjalaa kaatui yli 800 suomalaista sotilasta. Verisin päivä merkitsi lopullista käännekohtaa Talvisodassa, sillä Suomella ei ollut käytännössä enää sotimiseen resursseja jäljellä, eikä mahdollisuuksia kärsiä vastaavia tappioita. Neuvostoliitto ilmoitti samana verisenä päivänä suostuvansa neuvottelemaan rauhasta. Suomi hyväksyi raskaat rauhanehdot ja rauha astui voimaan viikkoa myöhemmin 13.3.1940 kello 11. Tässä kirjassa keskitytään Talvisodan verisimmän päivän 6.3.1940 taisteluihin ja niihin johtaneisiin tapahtumiin. Kirjaan on valittu 15 merkittäviä tappioita verisenä päivänä kärsinyttä joukkoyksikköä, joiden perustamisvaiheita, komentajia ja toimintaa rintamalla esitellään lyhyesti ennen maaliskuun 1940 veristen taisteluiden kuvaamista. Joukkoyksiköt on niiden sijainnin perusteella jaettu kuuteen ryhmään: Kuhmo (JR 27 ja SissiP 5), Kollaanjoki (JR 34, Kev. Os. 23, SissiP 4), Kitilä (JR 35 ja JR 38), Vuoksen saaret (JR 24, JR 23 ja JR 4), Taipaleenjoki (JR 19) ja Viipurinlahti (JR 11, JR 10, Er. P 20 ja PPP 5). Suurimmat tappiot näistä joukkoyksiköistä kärsi JR 35, jonka miehistä kaatui 6.3.1940 Petäjäsaaren verisessä taistelussa Kitilässä yhteensä 118. Petäjäsaaren suomalaiset puolustajat taistelivat käskyn mukaan lähes viimeiseen mieheen.

Mannerheim-risti myönnettiin sotilaille erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erikoisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi. Marsalkka Mannerheim piti tärkeänä, että risti voitiin myöntää sotilaalle sotilasarvosta riippumatta, joten sen saattoi saada yhtä hyvin sotamies kuin kenraali. Mannerheim piti ristin myöntämisen perusteet poikkeuksellisen vaativina, minkä ansiosta rististä tuli arvostettu ja haluttu kunniamerkki. Mannerheim-ristin ritariksi nimitettiinkin vain 191 sotasankaria, jotka muodostivat kiinteän veljeskunnan. Mannerheim-ristiä esitettiin sadoille sotilaille, joista useimmat karsiutuivat arvioinnin edetessä. Esitysten hylkäämisen syitä on pohdittu julkisuudessa, mutta suuri osa syistä on jäänyt selvittämättä, sillä Marski ei ole enää vastaamassa kysymyksiin. Kirjassa esitellään ensin Mannerheim-ristin ritareiden nimittämisen vaiheet ja keskeiset toimijat, jotka käsittelivät joukko-osastojen tekemiä esityksiä Mikkelin Päämajassa. Nämä toimijat olivat komentoesikunnan päällikkö Tuompo, puolustusministeri Walden ja marsalkka Mannerheim. Mannerheim oli nimitetty Vapaudenristin ritarikunnan elinikäiseksi suurmestariksi ja hän teki lopullisen päätöksen kunniamerkin myöntämisestä. Tuompo ja Walden olivat ritarikunnan hallituksen jäseniä. Kirjassa tarkastellaan myös komentoesikunnan päällikön Mannerheimille tekemiä ritariesityksiä, joita ylipäällikkö ei hyväksynyt, ja pohditaan mahdollisia syitä, jotka johtivat esitysten hylkäämiseen. Lisäksi kirjassa perehdytään tarkemmin seitsemästä sotasankarista tehtyihin ristiesityksiin ja niiden hylkäämisen syihin. Nämä sotasankarit ovat Aulis Iisalo, Alfons Almi, Elof Roschier, Vladimir Marmo, Kai Savonjousi, Harry Järv ja Martti Teräsalmi. He edustivat eri aselajeja ja eri sotilasarvoja, kuten nimitetytkin Mannerheim-ristin ritarit. Heitä ei kuitenkaan jostakin syystä vihitty arvostetun veljeskunnan jäseniksi.

Kertomuksia sodan melskeistä. Kirjan ensimmäisessä osassa kerrotaan Mannerheim-ristin ritari nro 149 Toivo Nikolai Honkaniemen elämäntarina, jossa sotatapahtumilla on keskeinen asema. Legendaarinen joukkueenjohtaja Honkaniemi teki joukkueineen sodissa sankaritekoja, kunnes haavoittui vaikeasti Siiranmäen taisteluissa 14.6.1944. Toinen osa käsittelee Marjapellonmäen taisteluja Talvisodassa erityisesti helmikuussa 1940, jolloin mäkeä urhoollisesti puolustanut ruotsinkielinen JR 10 taisteli valtavaa ylivoimaa vastaan ja irtautui mäestä vasta Mannerheim-linjan murruttua Summassa. Kolmas osa käsittelee Talvisodan ihmettä, Miljoonalinnaketta, joka oli tavattoman kallis, Karjalan lukoksi tarkoitettu linnoitus Lähteen lohkolla Summassa. Talvisodassa linnake murskattiin toimintakelvottomaksi ja puna-armeija räjäytti linnakkeen katon helmikuussa 1940. Neljäs osa kertoo sota-ajan yliluonnollisista ilmiöistä, joita olivat erilaiset aavistukset kuolemasta, enteet, enneunet ja harhanäyt. Näitä ilmiöitä havaittiin poikkeuksellisen paljon juuri sota-ajan äärimmäisissä olosuhteissa rintamalla ja kotipuolessa. Viides kappale käsittelee Laatokan Karjalassa sijaitsevan Suojärven väestön evakuointia syksyllä 1939. Evakuoinnin täydellisen epäonnistumisen vuoksi Hyrsylän mutkasta ja muista Suojärven rajapitäjistä jäi puna-armeijan vangiksi lähes 2 000 ihmistä. Professori Erkki K. Laitisen teos perustuu laajaan lähdeaineistoon, kirjalliseen materiaaliin ja sotapäiväkirjoihin sekä Juhani Honkaniemen ja Rauha o.s. Hokkisen kotiarkistojen materiaaliin.