Erno Szép

Autobiografinen proosateos Ihmisen haju (Emberszag, 1945) ei kerro Auschwitzinhirveyksistä, vaan Budapestin juutalaisten eloonjäämiskamppailusta ja juutalaismiehistä pakkotyöleirillä loka-marraskuussa 1944. Yli kolmekymmentä teosta julkaissut runoilija, näytelmäkirjailija ja esseisti Erno Szép (1884–1953) kuvaa ja kommentoi kokemaansa ja näkemäänsä yksityiskohtaisesti kuin päiväkirjaa ja kronikkaa rinnakkain kirjoittaen. Hänen äänensä on holokaustikirjallisuudessa omalaatuinen: itseironinen Szép välttää leirin vartijoiden ja sotilaiden jatkuvaa tuomitsemista eikä hän moralisoi puhuessaan juutalaisten suhteista kristittyihin ja omiin käännynnäisiin. Leirille marssiessaan hän tarkkailee toveriensa raskasta, pelonsekaista taivallusta: sodan ja nuoliristiläisten hirmuvallan kärjistämät ihmisten heikkoudet, vahvuuden ja pahuuden, hän rekisteröi tarkasti, jopa minuutilleen. Väkivallan ja nälän aiheuttamasta ahdistuksesta ja turtumisesta hän kertoo välillä hirtehishuumorillakin. Ihmisen haju haisee omasta ja tuntemattomien naapurien puutteellisesta hygieniasta, mutta se huokuu myös heidän yksilöllisistä piirteistään ja kärsimyksen täyttämästä leirielämästä. Hämmentyneen, mutta tarkkanäköisen lapsen tavoin Szép ei silti hyväksy ihmisen julmuutta toista ihmistä kohtaan. Hän ei vaivu epätoivoon, vaan karaistuu. Sairastuvalle jouduttuaan Szép selvisi leiriltä hengissä, mutta hänen muistelmansa unohtuivat pitkäksi ajaksi: ne eivät sopineet sosialismin kirjallisuuskäsitykseen. Nykyjan postmoderniin muistopoliittiseen keskusteluun ne tarjoavat merkittävän puheenvuoron.

Primarily a piece of creative writing and autobiographical literature of a very distinctive Central European kind, this detailed and imaginative short memoir is also an important document of the Holocaust in Hungary in 1944. Written by a master of twentieth-century Hungarian literature, it describes life for the Jewish population of German-occupied Budapest—the constant fear of deportation overshadowing the daily trials of living in the ghetto—before concentrating on the writer's own internment in a labor camp during the first weeks of rule by the extremist Arrow Cross regime. The experiences of those nineteen days spent in the camp are both harsh and disturbing, yet throughout his memoir Szep manages to maintain an extraordinary degree of compassion and detachment, even humor. Published to coincide with the fiftieth anniversary of the events described, this is the last of Szep's many literary works to appear in English."

Primarily a piece of creative writing and autobiographical literature of a very distinctive Central European kind, this detailed and imaginative short memoir is also an important document of the Holocaust in Hungary in 1944. Written by a master of twentieth-century Hungarian literature, it describes life for the Jewish population of German-occupied Budapest—the constant fear of deportation overshadowing the daily trials of living in the ghetto—before concentrating on the writer's own internment in a labor camp during the first weeks of rule by the extremist Arrow Cross regime. The experiences of those nineteen days spent in the camp are both harsh and disturbing, yet throughout his memoir Szep manages to maintain an extraordinary degree of compassion and detachment, even humor. Published to coincide with the fiftieth anniversary of the events described, this is the last of Szep's many literary works to appear in English."