Esa Koukkari

Esa Koukkari ulottaa muistelmansa 1950-luvulle asti, jolloin Suomi eli ja maksoi sotavelkansa metsästä, rakentamisesta ja teollistamisesta. Rakennustoiminta muuttui 1960-luvulla entistä suurempien rakennusliikkeiden kilpakentäksi. Seuraavalla vuosikymmenellä siirryttiin suurprojekteihin, mahtavimpana Kostamuksen vuoriteollisuus ja kaupunki. 1980-luku toi tullessaan suomalaisten rakennusviennin kultakauden. Osaavaa työnjohtoa tarvittiin Neuvostoliiton vaihtokaupan ohella miljardiurakoissa Lähi-Idässä ja Afrikassa. Esa Koukkari kutsuttiin Yksityistoimialojen rakennusmestariliiton (myöh. Rakennusteknisten Ammattiliitto) pääsihteeriksi elokuussa 1976. Siihen aikaan rakennustyömailla vallitsi isäntien ja renkien kulttuuri. Yhteinen nimittäjä oli ammattikunta-aate. Rakennusalan vaikeat sopimusneuvottelut ja tiheään vaihtuvat hallintokunnat asettivat omat haasteensa Koukkarin 22 vuotta kestäneen järjestöuran aikana. Tarkasti päiväkirjoihin ja muistioihin tukeutuva teksti antaa moniulotteisen kuvan alan neuvottelukulttuurista ja siinä tapahtuneesta muutoksesta. Työnantajien neuvottelujärjestöissä toimi pitkään vanhakantaiset tavat, joiden muuttamiseen tarvittiin sukupolvenvaihdos. Tätä todistaa myös rakennusteknisten työehtosopimisen historia, joka on samalla iso osa Esa Koukkarin omaa elämäntarinaa.

Juhi Arina (s. 1826) oli tervansoutajan, rahtimies Larssi Arinan ainoa poika. Hänen elämäntiensä oli täynnä nousuja ja laskuja. Juhi koki mitä kovimmat kohtalon kolhut, mutta myös aivan epätodelliset pelastumiset syvimpään kurjuuteen vajoamisesta. Hän oli selviytyjä, ei luovuttaja. Se ominaisuus oli osa Arinan suvussa miespolvesta toiseen siirtyvää veren perintöä. Yksi tilaton ja taloton sukupolvi eli vaikeiden aikojen yli. Itsenäistymisen murroksessa Suomi joutui poliittiseen kriisiin, jota ratkottiin asein. Uhreiksi joutui myös sivustakatsojia. Kuitenkin Suomen oli noustava sekasorron ja kurjuuden suosta. Tukkijätkän reaaliarvo kohosi korkeaan kurssiin. Talven suuret metsäsavotat ja kevään uitot tarvitsivat hyviä jätkiä. Kansa eli ja voimistui jälleen metsästä. Arinan suvun tarina alkaa I osassa nuijasodasta ja päätyy II osassa talvisotaan. Nimeltään kuvitellun suvun elämänkulussa sota on läsnä lähes aina.

Paavali Tuomaanpoika Arina syntyi Ilmolan pitäjän Säynäsperällä 1557. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, talvella 1597, Pohjanmaan talonpojat hävisivät Kyrönjoen varrella nuijasodan verisimmän taistelun. Sen jälkeenkin vihanpito jatkui suurtilallisten ja talonpoikaisväestön välillä. Koska pelon ja kaunan alla oli mahdotonta elää, Paavali lähti suvun nuorten kanssa etsimään uutta elintilaa. Siikajoen vapauduttua keväällä jääkuorestaan he saapuivat uudisasukkaiksi Oulujärven erämaapitäjään. Oulujärven ympäristö ei ollut onnenmaa Kainuun asuttajille. Sukupolvien ketjussa seurasivat nälkävuodet, kuolonvuodet, karkuvuodet, vainovuodet ja suurten sotien vuodet. Paljon ne tuhosivat, mutta eivät koskaan kaikkea. Poltettujen pirttien peruskiville nousi aina entistä komeammat talot. Kainuussa elettiin myös rajarauhaa, kreivinaikaa ja tervakautta. Terva oli se avainsana, joka aina auttoi Arinan suvunkin uuteen nousuun. "Esa Koukkarin teokset vain kannesta kanteen lukenut voi käsittää, miten suuren työmäärän tuloksena sukutarina on valmistunut." Pertti Sarmala