H. K. Riikonen

"1990-luvun alkuun mennessä professori Matti Klinge oli tutkijana luonut tuotannon, joka jo itsessään riittäisi elämäntyöksi." Historiantutkijana nimenomaan elämänsä alkupuoliskolla kunnostautunut Klinge (1936--2023) alkoi myöhemmällä iällä kirjoittaa yhä useammin laajalle lukevalle yleisölle. Hänestä tuli tunnettu kulttuuripersoona ja teräväkielinen tapaintarkkailija. Samalla Klinge kuitenkin ylsi kirjoittajana saavutukseen, jonka merkitykseen ei ole vielä täysin havahdutti: hän paneutui omaelämäkerrallisen lajityypin mahdollisuuksiin peräti 23-osaisilla päiväkirjateoksillaan ja kuusivolyymisilla muistelmillaan sekä jopa runokokoelmalla. Yhdessä esimerkiksi Runebergiä ja Napoleonia käsittelevien yleistajuisten tietokirjojen kanssa näistä kaikista koostuu huomionarvoinen 2000-luvun tuotanto. KLINGE luo yksittäisiä kirjoja ruotimalla yleiskuvaa omapäisestä henkilöstä. Epäkorrektit lausahdukset, mahdottomat poliittiset kannanotot ja räikeät henkilöantipatiat yhdistyvät tämän teksteissä oivallisiin mielleyhtymiin, herkullisiin kirjallisiin viittauksiin ja hedelmälliseen pyrkimykseen hahmottaa vaiheemme ja käänteemme niin ajallisesti kuin maantieteellisesti laajassa katsannossa.

Yrjö Niiniluodon (1900-1961) toiminta on merkittävä luku suomalaisen lehdistön ja esseistiikan historiaa. Suoritettuaan loppututkinnon germaaninen filologia pääaineenaan Niiniluoto tuli Helsingin Sanomien palvelukseen toimittajana. Lehden Genèven kirjeenvaihtajana hän toimi 1926-1928 raportoiden Kansainliiton kokouksista; Englannin kirjeenvaihtajana hän oli 1933-1936. Lehden omistajan ja päätoimittajan Eljas Erkon tultua ulkoministeriksi Niiniluoto nimitettiin päätoimittajaksi vuoden 1938 lopulla. Tässä tehtävässä hän toimi Etelä-Afrikassa tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Voimakastahtoisen Eljas Erkon rinnalla Niiniluoto tasapainoisena ja työlleen täysin omistautuneena säilytti jatkuvasti työnantajansa luottamuksen. Ulkomaan reportterina Niiniluoto oli tavattoman monipuolinen: hän kirjoitti yhtä lailla politiikasta, taloudesta, merenkulusta, kirjallisuudesta, urheilusta, seurapiiritapahtumista ja kuninkaallisista seremonioista. Matkoiltaan hän kirjoitti reportaasisarjoja useista maista. Niiniluodon kirjallisen tuotannon keskiössä ovat hänen viisi esseekokoelmaansa. Tämä oli Englanti, Takana länttä ja Eurooppaa, Mitä on olla suomalainen, Löysin idän ja Mannerheimia käsittelevä Suuri rooli. Näistä varsinkin Mitä on olla suomalainen herätti laajaa huomiota. Suomesta ja maailmalta keskittyy Niiniluodon kirjalliseen tuotantoon, mutta sisältää myös elämäkerrallisen katsauksen ja laajan luettelon hänen lehtiartikkeleistaan.

Satiiri Suomessa on ensimmäinen kokonaisesitys ja perusteellinen läpileikkaus suomalaisen satiirin historiasta. Satiirissa on kyse taiteen ja median lajit ylittävästä laajasta ilmiöstä suomalaisessa kulttuurissa. Kirjassa käydään läpi suomalaisen satiirin kehitys alkaen herjoista ja herjakirjoituksista 1600-luvun Viipurissa ja edeten aina 2000-luvun mediasatiireihin asti. Yleisten kehityslinjojen ohella tarkastellaan merkittäviä satiirikkoja Eino Leinosta ja Maiju Lassilasta Erno Paasilinnaan ja Kari Hotakaiseen. Huomiota saavat myös sellaiset satiiriset tyyppihahmot ja teemat kuin nousukaskuvaukset, urheilusatiirit ja satiirisuomennokset. Satiiristen romaanien, novellien, näytelmien, runojen ja pakinoiden ohella mukana on pilalehtiä, lehdistöä ja poliittista satiiria käsittelevää aineistoa. Kirjassa pohditaan myös, mitä satiirista kirjallisen ilmaisun lajina on Suomessa sanottu esimerkiksi päivälehdistössä ja kritiikeissä. Teoksessa on vanhoista pilalehdistä koottu kuvitus. Teos on tarkoitettu kirjallisuudentutkimuksen perusteokseksi, mutta kirjallisuudentutkijoiden lisäksi se kiinnostaa journalismin, kulttuurin, politiikan ja historian alojen harrastajia, tutkijoita, opettajia ja opiskelijoita. Kirjaa elävöittävät lukuisat tekstinäytteet. Teoksen havainnollisessa esitystavassa on otettu huomioon laajempi kirjallisuudesta kiinnostunut lukijakunta.

H. K. Riikonen on vakiinnuttanut asemansa myös Pentti Saarikosken tuotannon oivaltavana luotaajana. Hänen tutkimuksensa ovat suuntautuneet ennen muuta Saarikosken myöhäistuotantoon ja niin tälläkin kerralla. Riikonen selvittää mm. Tiarnia-sarjan sitoutumista sekä antiikin mytologiaan että Saarikosken myöhäisvuosien ruotsalaismiljööseen ja sen kirjallisiin perinteisiin. Entistä paremmin ymmärrämme, mitä Saarikoski näissä mestariteoksissaan sanoo.