Hannu Mustakallio

John Vikström har haft en lång karriär som biskop i Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland under åren 1970–1998. När han tillträdde som biskop i Borgå stift år 1970 var han endast 39 år gammal. År 1982 blev han ärkebiskop i Åbo ärkestift. Redan under barndomen och studieåren fick Vikström en mångsidig vägkost för sina kommande uppgifter. Under hans sexton år långa ärkebiskopsperiod genomfördes många stora reformer såsom nya psalmböcker, en ny finsk bibelöversättning, en ny kyrkolag, prästvigningen av kvinnor och en förnyelse av kyrkans heraldik. Som emeritus har John Vikström flyttat till ”åskådarläktaren”, där han fortfarande kommenterar frågor som berör hans kära kyrka och frågor som intresserar honom i allmänhet. Han har behandlat tro och tvivel, sjukdom och åldrande samt samhälleliga och etiska frågor. Han har fortsatt sin litterära verksamhet och har ofta uppträtt som en uppskattad talare i de mest olika sammanhang. Hannu Mustakallio (f. 1951) är professor emeritus. Han har bland annat verkat som professor i kyrkohistoria vid Joensuu universitet, sedermera Östra Finlands universitet, åren 2003–2019.

Sisältää teokset Oulun kirkkohistoria II: 1 (1870-1905) ISBN 9789527375495 ja Oulun kirkkohistoria II: 2 ((1905-1945) ISBN 9789527375501. Julkaisija Oulun evankelis-luterilainen seurakuntayhtymäOulun kirkkohistorian toinen osa ulottuu vuodesta 1870 sotien jälkeiseen aikaan, vuoteen 1945 saakka. Tutkimus on jaettu kahteen osaan rajavuotena 1905. Professori Hannu Mustakallio tekee selkoa Oulun kirkollisesta elämästä sellaisena kuin se ilmeni virallisen seurakuntaorganisaation piirissä ja vapaamuotoisena uskonnollisena aktiivisuutena. Oulusta tuli 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen mennessä kirkollisen ja uskonnollisen elämän keskus koko Pohjois-Suomessa. Tämän asemansa Oulu myös säilytti uudella vuosisadalla, joka toi kaupunkiin heti oman piispanistuimen. Tekijä tarkastelee Oulun omaleimaisia kirkkoherroja sekä muita pappeja, mutta myös seurakunnan aktiivisia maallikkoja, joiden panos näkyi 1800-luvun lopulta lähtien. Hän kuvaa yhtenäisen kirkollisuuden murtumista ja uusien seurakunnallisten työmuotojen nousua. Papiston ja maallikkojen keskinäinen vuorovaikutus näyttäytyi välillä vastakkainasetteluna. Oulussa oli 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle saakka yhteinen kaupunki- ja maaseurakunta, vaikka kaupunki ja maalaiskunta olivat itsenäisiä kuntia. Yhteiseen seurakuntaan kuului vielä Oulunsalon kappeli. Lopulta Oulujoki saavutti kirkollisen itsenäisyyden 1908 ja Oulunsalo 1910. Kaupunki- ja maaseurakunnan välillä ilmeni jännitteitä taloudellisissa kysymyksissä ja vallankäytössä. Toisaalta esikaupunkikysymykset nousivat suuren seurakuntajaon jälkeen keskeiseen asemaan tuomiokirkkoseurakunnan piirissä. Kirjojen näyttävä ulkoasu houkuttelee lukemaan. Runsas kuvitus dokumentoi vahvasti oululaisten kirkollista elämää. Teokset ovat samalla kertaa vankkoja tutkimuksia ja ”katselukirjoja”. Oulun kirkkohistoria on pitkäaikaisen tutkimustyön tulos, jossa näkyy tekijän monipuolinen perehtyminen suurten murrosten aikakauteen. Hannu Mustakallio on käsitellyt Oulua ainakin osittain jo kolmessa aiemmassa teoksessaan. Kirjoittaja on Pohjois-Suomesta lähtöisin oleva kirkkohistorian emeritusprofessori, joka on erikoistunut alueelliseen kirkkohistoriaan. Historian emeritusprofessori Jouko Vahtola kuvaa teossarjaa: ”Mustakallion tutkimus antaa monimuotoisen, elävän kuvan Oulusta ja sen kirkollisesta historiasta. Laaja teos on selkeästi jäsennetty ja helppolukuinen.”

Teos avaa Kansallisbiografian elämäkertojen kautta näköalan suomalaiseen kristilliseen uskonelämään ja sen kehitykseen tuhannen vuoden ajalta. Kirjan noin sadassa elämäkerta-artikkelissa esitellään laajasti uskonnollisia vaikuttajia: luterilaisten pappien ja kirkon johtohahmojen lisäksi mukana on ruohonjuuritason hengellisiä vaikuttajia herätysliikkeistä sekä muiden kirkkokuntien ja vapaiden suuntausten edustajia. Teoksen painopiste on itsenäisyyden ajassa, mutta sitä täydentää runsas 20 pienoiselämäkertaa nykyajan vaikuttajista.