Harald Olausen

Kotkannorjalaisen kirjailijan teos Egyptin prinssi ja muita homonovelleja (2012) on yhtäältä häpeilemätön lihan himon ylistys. Toisaalta se on rankka matka koko elämänsä erilaisuuden taakkaa kantaneen miehen mukavasti vinksahtaneeseen sielunelämään. Kiivastahtinen kirja räjäyttää lukijansa silmille mitä erilaisimpia homokohtaloita konekivääritulen lailla. Tarkalla lukemisen veitsenterällä leikaten sanaviidakosta löytyy uskomaton määrä salaviisautta. Toisessa homovellikokoelmassaan Egyptin prinssin jälkeisiä homonovelleja-kirjassa (2023) on jäähyväisten tunnelma ja äänessä on pettynyt kostaja. Olausen on erään kriitikon mukaan kirjoittanut proosaa, jossa on häivähdys Célinen tai Henry Millerin romaanipuhkua (ei vain noiden kirjailijoiden energiaa ja egosentrisyyttä vaan myös sanonnan suggestiivisuutta): Orlando ja Kissojen kissat siitä esimerkkeinä. Hän on myös kirjoittanut Tom of Finlandin salaiset muistelmat ja ollut aktiivinen queerkirjojen (10 kpl.) tekijä. III Homovellikokoelman teemana on kauhu- ja irstailu markiisi de Saden henkeen. Homonovellit ovat; Kirjeitä, Mau, Kolme on kovaa Joulun laulua, Etelässä, Neljä nussijaa, Ergon tai Dynamis, Olin vain yö, Annetaan sen olla ja Hoitaja sekä Pitkän päivän matka yöhön. Lukujen välissä on aikaisempien kirjojen tapaan yhden sivun lyyrisiä minuuttinovelleja.

Eletään vuotta 2062 eikä kukaan enää nykyisin välitä siitä mikä kukin on ainakaan sängyssä. Tai niin luulisi. Edelleenkin etenkin hyvissä asemissa olevia rikkaita homoja kiristetään. Homorikosten määrä on kasvanut Helsingissä niin että poliisiin on perustettu oma yksikkönsä sille. Sitä johtamaan on valittu kovaotteinen ja karski homokomisario Adler, joka ei ole helpoimpia ihmisiä. Adleria kutsutaan ”kovaksi luuksi”, koska hän osaa, uskaltaa ja lisäksi ymmärtää, ettei kaikkien tarvitse pitää hänestä. Siksi hän on rohkeasti sitä mitä on. Adler puskee läpi vaikeiden asioiden ja ihmisten, ja tekee mitä huvittaa eikä aina niin siististi kuin pitäisi. Vastavirtaan kulkeminen pienestä pitäen on tehnyt Adlerin vahvaksi, mutta myös yhtä vaaralliseksi kuin yksin saalistava susi. Palaaminen alkujuurille pahamaineiseen lastenkotiin selvittämään selittämättömiä poikakuolemia, on silti vaikea pala hänellekin nieltäväksi, varsinkin kun laitoksen johtajana on edelleenkin kovaotteinen Marc ja hänen hurjat sekä ilkeät apulaisensa ”Pulla” ja ”Pilli”, jotka aikoinaan korkkasivat hänet niin rajusti, että se jätti häneen sisäiset ja ulkoiset merkit aloittelevana ihmishirviönä, jonka ainoa selviytymiskeino oli nuolla haavansa ja kostaa kaikille eteen sattuville pahiksille. Komisario Adlerin tutkimuksia on Hard Core-homodekkari, jota ei suositella poliittisesti korrekteille wokeaktivisteille tai presidentti Alexander Stubbille!

Millainen on suomalaisen nykytanssin tila nyt kun Suomi saa vihdoinkin kauan kaivatun talon tanssille? Entä kuka pitää valtaa tanssiverhojen takana ja miten nykytanssista on kirjoitettu ja kirjoitetaan medioissa? Entä miksi Kansallisbaletti purjehtii taiteellisesta katastrofista toiseen kenenkään puuttumatta asiaan samalla, kun itse Kansallisbaletti on pahassa kriisissä mitä tulee sekä henkilökunnan johtamiseen, tiedottamiseen että ohjelmien sisältöihin? Kiinnostaako ketään taiteen marginaalissa suuren yleisön kiinnostamattomissa nykytanssi, sen tekijät ja heidän ongelmansa? Entä millaista on nykytanssin kentän vakiintuneet tekijät? Entä uudet nälkäiset ja uusi nykytanssin sukupolvi? Onko nykytanssin kenttä uudistumassa ja jos on, niin mihin suuntaan? Millainen haamu on ilmiö Jormaseitkytvee, mikä näyttäytyy silmiimme lähestulkoon vailla historiaa olevana asiana ja vaikuttaa siihen, miten nykytanssia joko arvostetaan tai ei arvosteta? Tällaisia kysyy toimittaja ja kirjailija Harald Olausen, joka kirjoitti 90-luvun alussa mm. Tanssi-lehteen tanssiarvosteluja. Tässä kirjassa, joka on hänen viides esseekokoelmansa, Olausen valottaa, millainen on suomalaisen nykytanssin kaanon ja tätien tanssimafia, joka pitää yllä sitä kuvaa mikä meillä muilla on suomalaisesta nykytanssista. Entä millainen se kuva on? Kuinka väärä se on ja miksi? Ennen kuin pääsemme itse varsinaisen aiheen, eli myyttisen suomalaisen nykytanssin väitetyn korkean tason kimppuun tyylilajina ajanhengen ja ideologian kritiikki, on paikallaan tutustua myös Tanssin taloon, jossa kaikki ei ole mennyt mallikkaasti, kiitos liian monen sopankeittäjän. Tarina Jormaseitkytvee ja tätien tanssimafia kertoo kaiken sen mitä et ole aiemmin tiennyt suomalaisen nykytanssin kulissien takaisesta likaisesta pelistä paikasta auringon alla.

Vad vill Harald Olausen säga med sina svartvita (City Book Serie) fotoböcker, vilket han har redan gjort de senaste fem åren i 15 exemplar? Busholmen är ett exempel på ett distrikt där historien är huvuddelen utan framtiden. Snarare än en rent historisk undersökning, uppskattar Olausen litteraturens och framförallt modernisternas sätt att presentera det förflutna. Till exempel James Joyce, Henrik Ibsen eller Thomas Mann lyckades enligt honom med sina skönlitterära verk fånga något mycket väsentligt från förflutna tidevarv. Historieforskningen producerade å andra sidan en konstgjord ordning i en i sig absurd värld. Enligt Olausen var en moral uppbyggd på människans minne blott en lögn, i vilken historien fjättrade insikter, förhindrade handling, och gjorde människor till enbart skuggor. Historien i praktiken begränsade politisk handlande genom att få människor att tro att världen redan är färdig. Det verkade finnas att obestridligt kontinuum mellan det förflutna och nutiden, som berättigade och till med förpliktigade beslut som rörde framtiden. Trots att Olausen inte nämnde ordet nostalgi, kom det ändå fram ett sorts fastklamrande i det förflutna liksom ett levande i det förflutna. Utgångspunkten skulle vara okontinuerlighet och kaos; nutiden påminde inte om tidigare situationer - dessa är i själva verket delvis samma teman, som också Mihel Foucault grep tag i sin bok Vetandets arkeologi (1969). Queer-författaren och gonzojournalisten Harald Olausen med rötterna både i Danmark och Norge har redan skapat den mest unika stadsserien med skuggor i sin City Book -svartvita fotobokserie, som kan ses i sin helhet i Richardsgatans-bibliotekets konstsamlingar i Helsingfors. Det finns något med det i böckerna, sa en som gillade sen. Det är sant. Olausens svartvita fotoböcker är förtjusande och förvånande, för det finns inget extra i dem - ofta inte ens människor.

”Koko hänen matkansa on samankaltaisuuksien etsintää.” - Michael Foucault kirjassaan ”Sanat ja asiat” Don Quijotesta ”Hän ei enää tuntenut pelkoa. Hän kulki vähän matkan eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Katsoi sivuilleen ja pysähtyi paikoilleen eikä enää liikkunut senttiäkään. Tämä oli hänen elämän- ja kuoleman piirinsä. Se minkä sisään hän ja hänen unelmansa mahtuivat, niin hän oli päättänyt mitatessaan mielessään kuvitellun elämänsä rajoja. Hän sulki silmänsä ja puri hampaansa yhteen niin, että hänen sisällään myllersi kuin Biskajanlahden myrskykeskuksessa. Tie oli sateesta liukas ja ilma raikasta hengittää. Hän ei muista miten ja miksi oli tullut tänne, eikä hänellä ollut onnekseen aavistustakaan missä hän oli tai mikä päivä nyt oli. Tätä rataa hän oli vapaa kuin taivaan lintu eikä maisemat tai ihmiset tehneet enää häntä sairaaksi tunkeilevalla tuttavuudellaan.” Kriitikot ovat kehuneet Olausenin kirjoittamaan kieltä kauniiksi. Jan Blomstedtin mielestä siinä on häivähdys Celinen tai Henry Millerin romaanipuhkua -”ei vain noiden kirjailijoiden energiaa ja egosentrisyyttä vaan myös sanonnan suggestiivisuutta”. Niissä on myös runollista yksinäisyyttä ja alakuloa. Erään kriitikon mielestä hänen toisesta kaunokirjallisesta teoksestaan tuli mieleen Jack Keruaq. Olausenin queerkirjoja on kiitelty rohkeiksi ja häpeilemättömiksi lihan himon ylistyksiksi. Teoksen tarinat ovat laajoja ja tarkoitushakuisen riettaita. Don Quijote -pienoisromaani on erään painajaisunen lopetus, jonka Olausen aloitti jo Kissojen kissoissa (Kulttuuriklubi 2016). ”Se oli todellakin yksi kummallisen elämäni omituisimmista hetkistä. Niin epätodellinen ja samalla tosi. Ihan kuin olisimme siirtyneet ajassa parisataa vuotta taaksepäin tai johonkin elämysmatkailuteoksen sisälle hengittämään vanhojen aikojen pölyjä keuhkoihimme. ”

”Harald on kirjoittanut monta hirveän hienoa kirjaa, kuten hänen lukijakuntansa tietää, ja tämä kirja on yksi niistä. Jos Suomessa vielä olisi tilaa kulttuurikritiikille, Harald olisi kansakunnan kaapin päällä. Mutta onneksi hän sentään viitsii ja vaivautuu laittamaan rakkautensa paperille ja kansiin meidän muiden ihmeteltäväksi.”-professori Timo Airaksinen. Tämä on toimittaja ja kirjailija Harald Olausenin 30. kirja. Hän toimi vuosina 2018-2022 professori Timo Airaksisen johtaman suomalaiset arvot kriisissä kirja- ja tutkimusprojektin tuottajana sekä kirjallisena agenttina kirjoittaen itse kuusi esseekirjaa ja kuusi proosakirjaa sekä toimi Airaksisen suositun Himon ilot – ajatuksia seksistä ja seksuaalisuudesta -kirjan takapiruna. Olausen tunnetaan osuvista ja kriittisistä kirjoituksistaan niin eri medioissa kuin kirjoissaankin. Aiheet ovat laajoja liikkuen laidasta laitaan. Olausen on eri mieltä lähes kaikesta ja perustelee kunnoilla miksi. Eri mieltä olemisen oikeutus on yksi tärkeä sivistysyhteiskunnan mitta. Ihmisillä on ja pitää voida olla erilaisia mielipiteitä, muuten demokratia ei toimi. Mutta miten on kun mediat ovat täynnä samanlaisia mielipiteitä? Olausenin mielipiteet eivät ole. Lue miksi.

Millainen on pehmeän despotian keinoin hallittu maailma, jossa elämä muuttuu keskinkertaiseksi televisio- ja radioviihteeksi ja ihmistä ohjataan taiteeksi naamioitujen mainosmaisten tietoiskujen keinoin? Me elämme jo sen keskellä, vaikka emme vielä huomaa miten. Poikkeuksiakin löytyy iloksemme järjen ääntä kunnioittaen, kuten Sally Wainwrightin kirjoittaman Happy Valleyn (2014-2022) kolmas tuotantojakso, missä tavallinen mutruhuulinen keski-ikäinen nainen uudistaa kertaheitolla poliisi- ja jännityssarjojen matalan tason. Kokonaan kirvestä ei siis kannata kaivoon heittää, sillä muitakin hyviä elokuvia- ja televisiosarjoja löytyy. Näistä kirjoittaa tässä kirjassa toimittaja ja kirjailija Harald Olausen, joka on aiemmin kirjoittanut elokuvista mm. Filmihulluun, digivallila.comiin ja Kulttuurivihkoihin. Hän on myös toimittanut elokuvaohjaaja Rauni Mollbergista kertovan kirjan Pitkä Ajo (2011), sekä viime vuonna ilmestyneen Homoelokuvat ennen ja jälkeen Brokeback Mountainin (2023). Kirjoituksia radiosta, televisiosta ja elokuvista kuuluu elokuvatrilogiaan, jonka kolmas- ja päätösosa, Norjalaiselokuvia (2025) ilmestyy ensi vuonna.

Toimittaja ja kirjailija Harald Olausen osallistuu ahkerasti maailman ilmiöstä ja niiden vaikutuksista käytäviin keskusteluihin suomalaisissa medioissa sekä kirjoissaan tyylilleen uskollisesti mustan huumorin keinoin hieman pintaa syvemmältä. Syväsukelluksia -kirjat yhdistelevät sujuvalla tavalla ajankohtaisten poliittisten, kulttuuristen ja filosofisten sekä yhteiskunnallisten kysymysten ruotimista esseetä, kolumnia ja pamflettia. Sarja on ollut lukijoiden keskuudessa suosittu ehkä siksi, että Olausen puhuu suoraan ja selvästi ongelmista, joista yleensä vaietaan. Tässä päätösoassa kysytään mm. millaista on valedickensiläinen tunneroska, tai elokuvamaailman Faustus, tai entä vauvakapina tai runoilijapresidentti? Entä mikä on Venäjän ja Ruotsin välissä? Olausen kirjoittaa epäsuomalaiseen tapaan selkosuomella niin, että lähes kaikki sen ymmärtävät, jos niin haluavat. Olausenin kirjoituksia on kiitelty selvyydestä ja mukaansa tempaavasta kielestä. Hän esittää tässä kirjassaan tärkeitä kysymyksiä, kuten millaista on kaikenlainen rohkeus? Entä millainen on pääministerin muotokuva kuin mainos tai taistelu Amerikasta? Entä Filmihullun suru ja Godardin kuolema tai Heinäluomavaara? tai millainen on roskisprinsessa Tukiainen ja ovatko esteet siipiämme? Entä onko sotessa ylipalkkaongelma? Mistä ajattelumme ja toimintamme määräytyy? Entä millainen kertomus vaarallisesta ajastamme on tänään pelottavan ajankohtainen?

Brittiläinen homoelokuvaohjaaja Derek Jarman väitti homotaiteessa olevan kyse kahtalaisesta prosessista, johon liittyy halu olla sekä ”sisäpuolella” että ”ulkopuolella – tähän pohjautui hänen mielestään myös tunnettujen homotaiteilijoiden, Caravaggion ja Pasolinin tuotantojen ilmentämä levottomuus. Vanhaa homoelokuvaa kuvasi osuvasti Shakespearen Machbetista lainattu huudahdus: ”Suru, jolla ei ole kieltä, kiduttaa vaivattua miestä. Suru etsii tietä päästäkseen ulos. Niinpä se rikkoo sydämen.” Pedro Almodovarin elokuvat ovat toista maata. Almodovarin elokuvissa kaikki haluavat toisiaan. Ne ovat eroottisia unia, jotka eivät lopu koskaan. Mutta ovatko ne pohjimmiltaan sittenkin surullisia dokumentteja todellisen miesten välisen ystävyyden ja aidon ymmärryksen puutteesta? Kertovatko kaikki hyvät homoelokuvat loppujen lopuksi tästä? Almodovarille elokuva on perverssi poliittinen espanjalaisperformanssi hymy huulilla Salvador Dalin hengessä tyyliltään vastakulttuurin punk, kuten hänen alkuaikojensa hahmotkin. Kirja käsittelee homoelokuvia ennen ja jälkeen Brokeback Mountainin. Mukana ovat Pedro Almodovarin lisäksi mm. Pier Paolo Pasolinin, Rainer Werner Fassbinderin, Luchino Viscontin, Derek Jarmanin ja Won Kar Wain sekä Ang Leen unohtumattomat homoelokuvat sekä lisäksi arvioitavina mm. homoelokuvat Uhattu, Dear Ex, Firebird, I Love You Phillip Morris, Philadelphia, Hikinen iltapäivä, Simon, Hämähäkkinaisen suudelma, Maurice, The Blond, Isä meidän, Lahjakas herra Ripley, Norwegian dreams ja Guds Own Country sekä Beyto unohtamatta homodokkareitakaan, kuten Welcome to Chechnya tai Living Under The Radar - Invisible Men.

Toimittaja Harald Olausen toimi vuosina 2018-2022 professori Timo Airaksisen suomalaiset arvot kriisissä kirja- ja tutkimusprojektin kirjallisen agenttina ja tuottajana. Yhteistyöstä syntyi yli kymmenen kirjaa eri kustantamoille. Olausen itse kirjoitti kuusi laajaa esseekirjaa (mm. Anteeksipyyntö ei auta-esseet 2017, Ortodoksiesseet 2018, Mediaesseet 2019, Tanssiesseet 2020, Norjalaisesseet 2021 ja Kokoomusesseet 2022) ja kuusi ns. queerkirjaa. Viime vuonna hän julkaisi suomalaisia ahdistuksia kuvaavan ensimmäisen lyhytesseekokoelmansa Syväsukelluksia nykypäivän ahdistuksiin. Kirja sai myönteisen vastaanoton ja Olausenia kiiteltiin harvinaisesta suorapuheisuudesta ja sujuvakynäisyydestä. Esseistä tuntuu olevan Suomessa pula, kun kukaan ei tiedä kuuluvatko ne tieto -vai kaunokirjalliselle puolelle. Suomen Tietokirjailijoiden ry:n jäsen, Harald Olausenin mielestä ne kuuluvat selvästi tietokirjapuolelle, sillä niiden kirjoittaminen edellyttää laajaa yleissivistystä, ja joko omaa tutkimustoimintaa tai ainakin laajaa kokemusta tieteellisten tekstien kirjoittamisesta sekä faktoihin peustuvasta journalistisesta yleistämisestä. Tänä vuonna tämä trilogia saa keskimmäisen osansa Sukelluksia nykypäivän ahdistuksiin II. Kirja sopii hyvin koulujen yhteiskunnallisten aineiden oheislukemistoksi ja ylioppilaskokeisiin äidinkielen ainekirjoitusta harjoitteleville tausta-aineistoksi siitä, miten essee kirjoitetaan. Kirjoitukset on kirjoitettu helppotajuisiksi pamfleteiksi; asiakirjo on laaja ulottuen niin kansainvälisten ongelmien pohdinnoista kotimaisiin ajankohtaisiin ja julkista keskustelua herättäneisiin tapahtumiin vuoden 2022 aikana unohtamatta elokuvaa, teatteria, päivän politiikkaa ja taloutta sekä tavallisen ihmisen huolenaiheita.

Millainen on kokoomus tänään ja mikä on puolueen suurin ongelma, kun se galluppien mukaan valmistautuu ottamaan vallan seuraavissa eduskuntavaaleissa keväällä 2023. Millaiset luurangot puolueen kaapissa oikein kolisevat? Toimittaja ja kirjailija Harald Olausenin kuudes esseekokoelma tutkii nykykokoomuksen sisältöä ja politiikan sanojen sekä tekemisten välistä ristiriita kirjassaan, joka kuuluu professori Timo Airaksisen suomalaiset arvot kriisissä kirja- ja tutkimusprojektiin sen päätösteoksena. Onko kokoomus vain eliitin puolue ja millaisia ihmisiä kokoomuslaiset ovat? Aristoteles kirjoitti kaikkien olevan helppo nähdä, millaisen luonteen rikkaus tuotti. Rikkaat olivat ylimielisiä ja koppavia. Rikkauden omistaminen vaikutti heihin niin, että he olettivat omistavansa myös kaiken hyvän. Rikkaus oli Aristoteleen mukaan heille ikään kuin muiden asioiden arvon mitta, ja he ajattelivat, että sillä saattoi ostaa mitä tahansa: ”Rikkaat ovat myös epämiehekkäitä ja ylvästeleviä. Epämiehekkäitä he ovat ylellisyyden ja menestyksensä osoittamisen takia. Ylvästeleviä ja rahvaanomaisia he ovat siksi, että he muiden tavoin ajattelevat koko ajan haluamiaan ja ihailemiaan asioita ja he ajattelevat kaikkien tavoittelevan samoja asioita kuin he itsekin.” Mikä tekee rikkaudesta ongelmallisen, on siihen liittyvä vastustamaton vetovoima valta. Aristoteles kysyi eräältä ystävältään, oliko parempi olla rikas kuin viisas: rikas, vastasi tämä, sillä viisaiden voitiin nähdä odottavan rikkaiden ovien edessä.

Romaani Islannista, hämähäkeistä ja ikävästä Minä muistan tämän eteisen kasvot, jotka katsovat minua suoraan silmiin ja kuiskaavat "tässä minä olen". Mutta mistä tämä kuva on otettu? Sitä minä en enää muista. Paitsi sen kun läksimme ja suljimme tämän oven lopullisesti takanamme. Sinä ja minä. Ja seuraavaksi olimmekin jo Islannissa.

Mitä muuta me tiedämme Norjasta kuin että se on vuoden 1973 Pohjanmerestä löydetyn öljylöydön jälkeen maailman yksi rikkaimmista valtioista ja että vuoden 2008 Nobelin rauhanpalkinnon saaja, presidentti Martti Ahtisaari kuuluu kotkannorjalaisiin sukuihin? Gutzeitia perustamaan Kotkaan tulleiden norjalaisten jälkeläinen, toimittaja ja kirjailija Harald Olausen on toiminut kirjeenvaihtajana suomalaismedioille Norjan kansainvälisessä lehdistökeskuksessa (NIPS) Oslossa ja kirjoittanut paljon Norjasta ja norjalaisista suomalaismedioille. Norjalaisseet - on Olausenin neljäs esseekokoelma, missä hän syväluotaa norjalaista mieltä taiteen, tieteen ja historian keinoin tähän päivään ja nostaa valokeilaan norjalaisen mielen ja kysyy tärkeän kysymyksen: mihin suuntaan viikinkien jälkeläiset katsovat ja millä silmin huomenna yhä epävarmemmaksi muuttuvassa maailmassa?

Ajankohtainen esseekokoelma "Anteeksipyyntö ei riitä ja muita epätoivon esseitä", sisältää entisen lastenkotilapsen Harald Olausenin esseitä epätoivosta mm. Harald Olausenin kieltäydyttyä hyväksymästä hallituksen ministeri Juha Rehulan suulla kansainvälisenä lasten oikeuksien päivänä tarjoamaa tekopyhää ja vastuuta laistavaa anteeksipyyntöä vailla mitään konkreettista kädenojennusta kaltoinkohdeltujen laitoslapsien kärsimysten korjaamiseksi, mikä johtaa ryhmäkanteeseen valtiota vastaan jutusta kertovan laajan esseen.