Heidi Jaatinen

Kosken tilalla eletään 1920-luvun viimeisiä vuosia. Tuuren poika Paavo on päässyt suojeluskunnassa vastuullisiin tehtäviin - hänen radikaali ajatusmaailmansa johtaa törmäyskurssille maltillisemman isän kanssa. Samaan aikaan Koskelle saapuu rengiksi Orvo. Kosken vaikutusvaltainen piika Tilda saa vähitellen selville, että Orvon menneisyyteen liittyy monenlaisia salaisuuksia. Jännitteet kiristyvät, kun suomalainen oikeistoradikalismi nousee 1930-luvun edetessä. Kestääkö pienen paikkakunnan rauha, kun ajan aatteet ajavat ihmisiä jälleen kerran vastakkaisiin leireihin?

Uusperheen elämää sisällissodasta toipuvassa Suomessa1918. Kosken nuori emäntä Stiina yrittää lunastaa paikkaansa jättiläismäisen Tuuren toisena vaimona. Keskellä menneiden päivien hulvattomuutta talossa nousee isoon rooliin vallanhimoinen piika Tilda. Hänen helmoissaan kasvaneelle Paavo-pojalle tarjoutuu suojeluskunnan aluepäällikön paikka, mutta pölvästin isän talossa on vaikeaa olla radikaali. Suvanto kuvaa elävästi pohjoissavolaista isäntä- ja palvelusväkeä - vihollisia ja ystävyksiä kahden puolen. Sodan repimä kansa etsii yhteistä tietä, yhteistä unelmaa. 1920-luvulle tultaessa Suomea koettelee uusi uhka: espanjantauti.” Loppumaton liike, talo. Ytimessään tupa, jota hallitsi valkoiseksi kalkittu leivinuuni, sen varassa he kaikki riippuivat.”

1894. Tuure ei halua Venäjän armeijaan. Hän keksii keinon: hänpä etsiikin talon, josta puuttuu isäntä, ja änkeää vävyksi. Kun vaimo Hilma yksitoista lasta synnytettyään kuolee lapsivuoteelle, Tuure astelee Hilman sisaren luokse ja pyytää vanhimman tyttären kättä. Stiina suostuu kosintaan mutta miettii, miten koskaan ehtii laittaa niin paljon ruokaa, että Tuure saadaan kylläiseksi. Tuuren poika Paavo tarttuu lusikan sijasta aseeseen ja lähtee Varkauteen ja Vienan Karjalaan sotimaan. Koski kertoo uusperheestä, jossa miehet syövät ja naiset yrittävät rakastaa. Se on romaani sodasta, uusista aluista ja ihanteiden luhistumisesta, hinnasta, jonka jälkipolvet maksavat. Silti: ei koskaan niin kipeää etteikö maistuisi tirripaisti. Tyyli on Jaatista parhaimmillaan: mehevää, herkkää ja kirpakkaa. Koski aloittaa pääosin Kiuruvedelle sijoittuvan kirjasarjan. Teos on kuin seitsemän sortin pikkuleipäkattaus, jossa ei ole yhtään äkkimakeaa tai esanssista leivosta. Romaani sai Kuopion kaupungin myöntämän Savonia-kirjallisuuspalkinnon 2.1.2019. Savonia-palkinto myönnetään vuosittain tunnustuksena edellisvuonna ilmestyneestä merkittävästä savolaisesta kaunokirjallisesta teoksesta.

Kaksi päivää kaikki on hyvin. Entinen pomo lainaa Sistinjalle ja tämän perheelle mökkiään. Ilmassa on hyvää tuulta. Kalastellaan, syödään aamuauringossa perunoita ja tilliä suoraan kattilasta. Ake ei juo. Sistinja ei juo. Pullot pysyvät korkkaamattomina aitan rappusten pielessä, kirkkaan suora rivistö. Kaksi onnellista päivää. Sen jälkeen vielä kaksi, kolme. Sitten Sistinja ja Hertta-tyttö erotetaan. Seuraavat 300 päivää he viettävät kaukana toisistaan. Sisse on kasvanut uneksien äidin maasta, jonne matkustetaan äidin tarakalla. Äitiä ei näy ja elämä pyryttää naamaan, mutta Sistinja oppii miten siitäkin selviää: on sullottava häpeä alimmaiseksi ja istuttava päälle. Tärkeimmät valinnat tekee sattuma. Tavattuaan Rennen Sistinja päättää tehdä lapsen, jonka kauneus sulattaa miehen sydämen kuin sokerin paistinpannulle. Hertta syntyy kotiin, jossa rauha on sukkahousun ohutta jäätä. Viltinpimeinä aamuina Sistinja tulee turpeaksi äidin rakkaudesta, aamun ensihenkosilla hän kaipaa tyttöään. Silti Hertta ei pysy hänen mielessään. Hertta haaveilee omenankukantuoksuisesta äidistä, mutta ei keksi, miltä tiskiltä sellainen tilataan. Kaksi viatonta päivää kertoo äidistä ja tyttärestä ja elämänmittaisesta haasteesta päästäen lähelle, luottaa ja säilyä järjissään. Heidi Jaatisen pitelemätön kieli tavoittaa elämänkirjon eri sävyt: se kestää synkkien päivien painon ja vangitsee vauhkot hetket, joina samea päivä kirkastuu ja maailmanpyörästä vilkutetaan pilville ja naapureille.