Heikki Ojanen

Loruvaarin absurdit jutut tekevät oudoista tuttuja ja tutuista outoja. Ja vaarin äkkiväärä mielikuvitus vääntää kummallisista kunnollisia ja kunnollisista kummallisia. Loruvaarin hassuttelu rohkaisee lapsia omaan kielelliseen leikittelyyn - ja toki myös lapsenmielisiä aikuisia. Heikki Ojasen ja Jaana Meurmanin muita lastenkirjoja:Vaarin lorulaari (2022); Lorulaarin jyviä ja ruumenia (2023)

Viiltävän kirkasta ajattelua ihmiskunnan nykyhetkestä ja huomisen vaihtoehdoista. Lisääntyykö vai kuihtuuko ihmisen sivistys?Kaikella on alku ja loppu. Ja jotain siinä välissä. Universumi alkoi alkuräjähdyksestä ja hiipuu hiljalleen kohti absoluuttista nollapistettä. Jossain vaiheessa täällä käväisi ajatteleva eläin lajinimeltä Homo sapiens. Teoksen teema on ihmisen elämänmittainen matka kohti sivistystä - ja sivistyksen loppu. Teemaa käsitellään sarja-aforistiikan keinoin useiden aiheiden kautta: koulutus ja sivistys, rasismi ja identiteetti, diktatuurit ja äärioikeisto, ajatusharha, arvot, uskomukset ja muut ismit. Sivistyksen tilaa tarkastellaan Lähi-idässä, Venäjällä, Yhdysvalloissa ja Suomessa. Ja kun ihmisestä on kysymys, on ajattelun kohteena myös taiteen vapaus, lapsuus, rakkaus ja elämä. ”Ihmisen kumulatiivinen viisaus on piilotettu kirjastoihin.”

Teoksen teema on sanojen maailman alku ja loppu. Alkuvoimainen kieli, futuristisia myyttejä luova saaga ja tinkimättömät allegoriat avaavat lukijalle apokalyptisen kuvaston inhimillistä kulttuuria ilmentävien sanojen viimeisistä ajoista, useita kirpeitä viittauksia nykyhetkeen ja joitain yllätyksiä, jotka rikkovat yhtenäisen rakenteen ja hiovat taustalla katarsista. Ja lopussa skenaario historiaa toistavasta dystopiasta joka jäätää lukijan mielen.Loppuaan kohden kulkeutuva sana kuivuu autiomaan hitaaseen kitkaan, yön tähdenlennot takovat sanan särmät pois. Yksinäisyydessään siliytynyt sana liukuu kyisen virran hautajaissaattoon, kyiden sahaisat suomut kuorivat sanaa kerros kerrokselta, merkitykset jauhautuvat takaisin alkujuuriin, maan alinen muurahaisheimo rakentaa juurijauheesta syntymättömien sanojen kuolinvuoteen

Jännittävä seikkailu kadonneiden kirjojen etsinnästä. Kesäloma ja vapaus koittavat, ja kolmasluokkalaiset lukutoukat Aino, Farih ja Olavi kiiruhtavat juoksujalkaa kirjastoon. Kirjojen täyttämä kesäloma on edessä. Mutta mitä ihmettä! Kirjaston kaikki hyllyt ovat tyhjät! Lapset yrittävät kertoa hädästään vanhemmilleen, mutta nämä vain selaavat puhelintaan: ”Älkää häiritkö. Minulla on juuri nyt tärkeää tekemistä.” Lapset kääntyvät isovanhempiensa puoleen, jotka antavatkin viisaita neuvoja. Ja pian paikalle kutsutaan Ilmatar, ilman palvelija, Vetehinen, veden palvelija ja Maahinen, maan palvelija. Syylliseksi paljastuu pelottava Kirjakaappari, joka on piilottanut kirjaston kirjat. Mutta minne? Kirjat eivät ole ilmassa, eivät vedessä, eivätkä maassa. Apuun tarvitaan vielä Prometheus, tulen palvelija. Mutta muilla palvelijoilla ja Prometheuksella on ollut jo sata vuotta vakava riita. Ilmatar, Vetehinen ja Maahinen syyttävät Prometheusta maapallon kuumentamisesta. Umpikuja seuraa umpikujaa. Ja kysymys seuraa kysymystä. Varastiko Kirjakaappari kirjat itseään varten? Vai varastiko se kirjat pois lukijoilta? Lapsilta vaaditaan paljon ajattelua, yhteistyötä ja rohkeutta ennen kuin Kirjakaappari on kukistettu ja kirjat palautettu takaisin kirjastoon.

Heijastumia vajailla pinnoilla rakentaa ihmisenmuotoista peilimosaiikkia sarja-aforistiikan keinoin. Kellaripsykologin lakoninen pohdiskelu avaa lukijalle portteja viiden eri ihmistyypin takapihoille: Kyvyttömiä, Kuluttajia, Hömppäfriikkejä, Taiteilijoita, Ja meitä muita tyyppejä.Lukija vertailee omaa identiteettiään takapihan heijastumiin matkakumppaninaan vänkyrä hymy tai hersyvä hörähdys. Tai kiristyvät niskavillat. Mutta peilikuva ei valehtele kuin peilikuvan. Ellei peiliä ole sirpaleiksi paloiteltu. Tai kaarevaksi taivuteltu.

Loruvaari ja Kursivaari jatkavat absurdia ja villin vakavaa hassutteluaan Lorulaarissa uutena matkakumppanina Akanoita, leppoisa anarkisti. Runot kannustavat lapsia kaivautumaan kielen kaivoksiin; kun hallitsee kielen, hallitsee mielen - ja maailman!Onhan meitä sankareita, heitä tarvitaan, kun metsä kutistuu ja elon kehä supistuu, niinpä metsän väki valitsee uuden hallitsijan, ihmismielen vallitsijan. Joskus tarvitaan supersankareita: Superrapu, eläimien apu, tai Superlaiskis, joka unestansa herää, eläinoikeuksia perää: karsinat ja kanan kopit, siinä vankiloiden opit! Ja entä kun vanha aapinen on melko lailla kapinen, niin onko digitaaliset ne lasten uudet aapiset, ja voiko digitaalinen joskus olla kapinen? Ja sitten vähän pelottavaa pelättävää: rantaan iskee tyrsky, syynä rauskumyrsky, mutta miksi vaari pakenee rouskumetsään? Entä mitä tehdä, kun kuuluu kukku, loppuu nukku, uni hukku? Ja välillä tanssitaan luurankotangoa, kunnes tulee iltayö, kello lyö, mörkö syö - niin kenet? Entä milloin kutsutaan paikalle rikostutkijat ja muutkin noidan hutkijat? Kun on tärkeää olla jollekin tärkeä, Puolukka ja Juolukka alkavat tanssia kihlajaisvalssia. Pian isovarvas ujon karvas peukaloon rakastuu, tohveliin piiloutuu. Ja miten kaunis onkaan Kiepsinkainen kaunokainen, öinen örkkö ihanainen. Entä kuka puhui niitä, puhui näitä, puhui tuulisia säitä, puhui ummet, puhui lammet, puhui Otavat ja Tammet? Pian kaikki tanssii runoo ja rokkii: insinööri ja amatööri lyö lattiaan kannat, jo lentää sannat. Kun vaari lähtee Lampedusaan tutustumaan nykymusaan, heiluu serpentiinin peppu, kaatuupa jo vaarin reppu. Pian soittaa rotta rumpuna potta, luo rytmiä tikka tuo hurja likka, ja metsärokki on metsän shokki! Ja sitten nälkä huokaa, tuokaa ruokaa: kuka se yleensä kellii, itseään hellii, mieltään lellii ja ilolla oottelee muikkuvellii? Entä kenen kevyt ruokaohje: paljon paprikoita, hieman persikoita ja muutama noita hiiren papanoita? Mutta kun ruoka on loppu, niin tulee hoppu, hypätään laukkaan, ravataan kauppaan. Jos kauppa on loppu, loppuu hoppu. Ja lopuksi toivotetaan hyvää joulua, hauskaa touhua. Mutta miksi vaari huusi: kasaa luusi, hae uusi joulukuusi! Ja Loruvaari muistuttaa: kun joululahja tarpeeton, pian kaatopaikka täynnä on. Ja antaa oivan joululahjavinkin: lapsena kun kirjan avaa, vanhuksena mieli ravaa (ja kirjailijakin saa cavaa).

Lasten lorut kuvineen sisältävät hulluttelevaa huumoria, leppoisaa anarkismia ja absurdeja käänteitä. Teoksessa on omia tasojaan myös aikuiselle, lapsenmieliselle lukijalle.Tikka jolla oli hikka Suuressa kolohongassapienen pienessä kolossaasui surullinen tikkajolla oli kamala hikka. Katsos, jos tikkapienessä kolossa hikkaa,alkaa se hikkapyöriä ympäri tikkaa. Ja silloin tikallaalkaa päätä särkeä,eihän sillä hikallaole mitään järkeä. Niinpä se tikka,jolla oli hikka,teki isomman kolonja sai paremman olon. (jos on kolo,jossa nolo olo,onko kolon kolo,pieni kolopolo,monin verroin nolompi kuin tavallinen kolo)

Sirpaleita kananmunan tarkoituksesta on lakonisuudessaan, konkreettisuudessaan ja absurdissa loogisuudessaan koukuttava. Teoksen kieli, rytmi, monimerkityksisyys ja yllätyksellisyys imaisevat lukijan mukaansa ja valtaavat assosiaatioille vapaan moniulotteisen tilan. Teoksen yksinkertaisuusharha rikkoo runon, proosan, tietokirjan ja ruokakirjan rajoja kuorrutettuna vinolla mustalla huumorilla. Ja kun naaraskanan tuoretta munasolua riittävän kauan kypsyttelee, alkavat aforismit vyöryä rivien väleistä. Jo sisällysluettelo on elämän kokoinen, minimalistinen aforismi: Tarkoitus. Kilohinta. Identiteetti. Tarina.Heikki Ojanen on espoolainen kirjoittaja, joka harrastaa taiteen kuluttamista, historian ja tulevaisuuden ajattelua, ruokaa ja avantouintia.