Helena Lapinniemi

Humpuukimaakareiden kiertelevän seurueen tanssija ja temppujentekijä, mieheksi pukeutunut Tuuri, tietää olevansa aatelista sukua, oikealta nimeltään Trudi Moritzintytär von Closte, mutta hän ei katso Closten linnan suuntaan edes perssilmällä. Hän tapasi sattumalta Milanon markkinoilla tärkätyn kreivin, joka oli kuulemma hänen isoisänsä, mutta tämä kielsi Tuurin isää käyttämästä suvun nimeä. Epäsäätyinen avioliitto ja kreivillisistä velvollisuuksista luopuminen riittivät perusteluiksi. Nyt isoisä oli kuollut, ja koska isä-Moritzkin oli pudonnut juovuspäissään kaivoon, perimysjärjestyksessä seuraavana oli Tuuri itse. Niinpä värikäs seurue alkoi tehdä matkaa kohti Clostenaa. Vähitellen Tuurille selviää, että hän on perinyt maallisen mammonan lisäksi myös vallan muuttaa asioita kreivikunnassa. Toisessa romaanissaan Helena Lapinniemi välittää lukijalle kutkuttavan tarinan lomassa oikeudenmukaisen kohtelun vaatimukset samalla tavoin kuin esikoisteoksessaan Heräteostona hevonen. Piikatytöt ja alustalaiset saavat kohennuksen työoloihinsa, pröystäilevää puistoa rakentava arkkitehti saa potkut ja sen sijaan kehitetään puutarhaviljelyä. Kun vanhat nautintaoikeudet kumotaan eikä uusi kreivitär suostu sovittuun naimakauppaankaan, peruukkipäiden kapina on valmis ja Tuuri alkaa joutua erikoisiin onnettomuuksiin.

Miina on juuri lopettanut keväisen pätkätyöjaksonsa Pötsimäen puutarhalla ja tekee lähtöä polkupyörällä satojen kilometrien päähän mansikanpoimintaan. Ja mikäs on matkaan laittautuessa, kun alla on arvonnassa voitoksi osunut vaihdepyörä. Pyörä kuitenkin vaihtuu ensin perusmankeliin ja matkan varrella hevoseen, sillä Miina ei kestä katsoa eläimen huonoa kohtelua. Matkalla tulee tutuksi myös Miinalle aivan uusi miehenmalli Nuutti, joka osaa hoitaa eläimiä ja nikkaroida ja pitää huolta vanhasta äidistä. Nuutti ei kohota kättä lyödäkseen, vaan hoitaakseen Miinan kolhuja ja silittääkseen päätä. Nelikymppinen Miina on antikuluttaja ja luomua päästä varpaisiin. Suku muistaa muistuttaa, ettei Miinasta ole mihinkään ilman kauneusleikkausta ja kurinpalautusta. Vanhempien kovakouraiset opit tulevat vieläkin painajaisuniin eikä edes lottovoitto tuo rauhaa, mutta saa sentään itsevarmuuden idulle. Helena Lapinniemen romaani on kuvaus ihmisen pyristelystä luonnonmukaisen elämäntavan ja perustyön arvostuksen puolesta. Kirja on hulvattoman hauska mutta pohjavireeltään vakava kuvaus pätkätyöläisen arjesta, jossa viskataan silloin tällöin lottolappu rahaa onkimaan, mutta ollaan tyytyväisiä myös panttipullon löytymiseen.