Helena Pilke

"Mikä oli sanomalehtien vihapuheen rooli sisällissodan syttymisessä?" Suomen sisällissota alkoi tammikuun 1918 lopussa, aseellisia kahakoita oli ollut eri puolilla maata jo edellisvuoden puolella. Sanomalehtien palstoilla sotaa oli käyty tuolloin jo pitkään. Tsaarin kukistuminen edelliskeväänä oli käännekohta maan sisäisessä ilmapiirissä, jota lehdet heijastivat. Elintarvikepula, hintojen nousu ja lukuisat työtaistelut synnyttivät kärjekästä kirjoittelua niin oikeiston kuin vasemmiston lehdissä. Herjat lensivät sekä uutissivuilla että pakinapalstoilla. Ne olivat päivä päivältä ilkeämpiä. Ennen pitkää valeuutiset ja poliittisten vastustajien mustamaalaus peittivät alleen asiallisen tiedonvälityksen. Muuttuivatko sanat lopulta teoiksi, johtiko kansan kahtiajakautuminen sotaan? Kirja kertoo, millaisina lehdistö esitti poliittiset vastustajat, kuinka osapuolten viholliskuvat muokkautuivat ennen sotaa ja miten sisällissodan tapahtumat välittyivät aikalaisille. FT Helena Pilke on propagandan ja sensuurin tutkimukseen erikoistunut kulttuurihistorioitsija.

Monista valistusupseereista tuli yhteiskunnallisia vaikuttajia.” Valistustoiminnan on annettava miehille jotakin rakentavaa sekä kansallisessa että elämänkatsomuksellisessa mielessä. Kevyemmänkin ohjelman ohella on aina saatava jotain arvokasta ja vakavaa, enemmän kuin vain hetken huvia.” - Majuri Yrjö Vasama”Sotilaat pyrkivät kaiken, mitä heille esitetään, leimaamaan propagandaksi.” - Kannaksen Ryhmän valistusohje n:o 2/42, 24.5.1942. Jatkosodan aikana Suomen armeijan johto pyrki huolehtimaan rintamamiehistä monin tavoin. Sotaväsymystä, toimettomuutta, ikävystymistä ja huhuja torjuttiin siinä missä vihollisen hyökkäyksiäkin. Mielialan kohottamiseksi rintamilla ja niiden tuntumassa oli juhlia, elokuvaesityksiä ja urheilukilpailuja. Miehillä oli mahdollisuus opiskella, harrastaa ja tehdä puhdetöitä. Samaan aikaan rintamajoukkoihin levitettiin vahvaa sotapropagandaa. Sen tarkoituksena oli terästää taistelutahtoa ja luoda uskoa voittoisaan lopputulokseen. Sekä sotapropagandasta että virkistyksestä huolehtivat samat miehet, valistusupseerit. Heidän tehtävänsä ei ollut helppo. Rintamajoukot haukkuivat politrukeiksi, osa komentajista piti tyhjäntoimittajina. Sodanjohto jätti heidät välillä oman onnensa nojaan eikä aina oivaltanut, että tilanne Karjalan korpimailla oli täysin toinen kuin päämajasta kirjoituspöydän takaa näytti. Omat haukkuivat politrukeiksi perustuu arkistotutkimuksiin ja aikalaiskertomuksiin. Se valaisee jatkosodan arkea - ja joskus juhlaakin - näkökulmasta, josta ei ole aiemmin juurikaan kirjoitettu. FT Helena Pilke on propagandan ja sensuurin tutkimukseen erikoistunut historiantutkija. Hän on aiemmin kirjoittanut tietokirjoja mm. armeijan rintamakirjeenvaihtajista ja muusta sodan ajan tiedotustoiminnasta.

Innostusta, huimia lupauksia, alistamista ja pakkotoimia. Suomi miehitti Itä-Karjalan syksyllä 1941. ”Orjuutetun Karjalan maan” asukkaista alettiin heti kasvattaa kunnon kantasuomalaisia valistustoiminnaksi kutsutulla propagandalla. Suomalaiset miehittäjät perustivat Itä-Karjalaan kymmeniä kouluja, lukuisia kyläkirjastoja ja opintokerhoja. Kahden kirkkokunnan papit kastoivat kilpaa karjalaislapsia, sanomalehti Vapaa Karjala vakuutti että elämä Suomessa oli kaikin tavoin rikkaampaa ja onnellisempaa, ja paikalliset valistusupseerit kiersivät pitäjiä toistamassa vapautuksen ilosanomaa. Onnesta osansa saadakseen itäkarjalaisten tulisi vain suostua alueen suomalaistamiseen. Itä-Karjalan kansa ei lupauksista vakuuttunut, varsinkaan kun heitä ei aina kohdeltu täysivaltaisina ihmisinä. Kirja tuo esiin Suomen sotilashallinnon varjoon jääneet toimet Suur-Suomi-ideologian kyllästäminä vuosina, ja kertoo myös valistajien omista, tähän asti vaietuista kokemuksista. FT Helena Pilke on tietokirjailija ja propagandan sekä sensuurin tutkimukseen erikoistunut historiantutkija.

Suomi taisteli – Piirretty sota kuvaa vuosina 1941–1944 käytyä jatkosotaa TK-rintamapiirtäjien silmin. He ikuistivat tilanteita, joihin valokuvaaja ei päässyt – esimerkiksi suomalaiset ilmataistelukuvat ovat suurelta osin piirroksia. Tunnustetut taiteilijat ja nuoret innokkaat aloittelijat tekivät noin kolmessa vuodessa pitkälti toistatuhatta piirrosta. Kiinnostavimmat ja koskettavimmat on valittu tähän teokseen, joka esittelee sodan monet kasvot ainutlaatuisella tavalla: noin 300 piirroksen sekä niitä täydentävien tietoiskujen ja kuvaselostusten avulla. TK-rintamapiirtäjät tallensivat uskaliaat hyökkäykset, sen miten joukot etenivät läpi kylien ja halki erämaiden, kuinka taitavat suomalaislentäjät pudottivat viholliskoneita Karjalan taivaalla. He ikuistivat Aunuksen ja Vienan myyttiset maisemat sekä niiden asukkaat. Piirtäjät tekivät muotokuvia ja karikatyyreja suomalaisista sotilaista, aina päämajan korkeimmista upseereista nimettömiin rivimiehiin, varsinaisiin ”jermuihin”. Kuviin ovat piirtyneet sodan monet kasvot: etulinjan taistelut joista osa käytiin mies miestä vastaan, juoksuhautojen valppaat vartiomiehet ja aina liian lyhyiksi jääneet lepohetket. Niissä kuvastuvat myös sodan kauhut: raunioituneet kylät ja kaupungit, silvotut metsät, joukkosidontapaikoilla vuoroaan odottavat haavoittuneet sotilaat.

Jatkosodan rintamilla kukoisti etenkin asemasodan aikana vilkas virkistys- ja harrastustoiminta. Karjalan maanteillä kulki jatkuvasti kymmeniä viihdytyskiertueita, puhdetöinä askarreltiin kaikkea mahdollista puukauhoista omakotitaloihin. Taistelujen tauotessa viljeltiin maata, kalastettiin, metsästettiin ja opiskeltiin, raivattiin talkoilla urheilukenttiä ja kilpailtiin innokkaasti. Rintamamiehet yrittivät tehdä elämästään edes jollakin tavoin siedettävää – vaikka kuolema oli koko ajan silmien edessä. Kirja on kokonaisesitys jatkosodan rintamakulttuurista sellaisena kuin se välittyy aikalaismuistelmista ja vuosien 1941–1944 alkuperäisistä arkistolähteistä. Osa kuvista on täysin ennennäkemättömiä; ne on poimittu yksityisten rintamamiesten albumeista.

Armeijan rintamakirjeenvaihtajat eli TK-miehet olivat jatkosodan vuosina tärkeä linkki kotiseudun ja rintaman välillä. He kirjoittivat taisteluista ja kaukopartioista, sotilaiden vapaa-ajasta sekä etenkin Itä-Karjalan maisemista ja ihmisistä. Joka seitsemäs TK-kirjoitus jäi julkaisematta: ne eivät läpäisseet päämajan tiukkaa sensuuria. Julkaiseminen kielletty on tutkimus sotakuvauksista, jotka olivat sodanjohdon mielestä kotirintamalle vaarallisia tai sopimattomia. Teokseen sisältyy runsaasti näytteitä sensuroiduista TK-kirjoituksista, joita ei aiemmin ole julkisuudessa nähty.

Talvi- ja jatkosodan Suomessa kirjoitettiin ja julkaistiin runsaasti sotaa käsittelevää kirjallisuutta: romaaneja, runoteoksia, reportaasi- ja kirjekokoelmia, muistelmia ja sotapäiväkirjoja. Osa käsikirjoituksista jäi sotasensuurin takia kokonaan ilmestymättä. Etulinjan kynämiehet on tutkimus näiden teosten kirjoittamisesta ja kustantamisesta, kirjojen kriitikko- ja lukijavastaanotosta sekä tietysti sensuurin toiminnasta ja sääntöjen muuttumisesta sotatapahtumien edetessä. Tutkimus kattaa ajan talvisodan syttymisestä jatkosodan loppuun. Kirjatulva nousee nopeasti ja katkeaa yllättäen, pitkälti ulkopoliittisista syistä. Kun jatkosota puhkeaa, korsujen nurkissa ja juoksuhautojen pohjalla ikuistetaan kynät sauhuten piirteitä sodan kasvoista. Kirjailijat ja kustantajat oppivat vähitellen tuntemaan sallitun rajat: sodan pitkittyessä sensuurikin kiristyy. Aunuksestakaan ei tule matkailumaata, vaikka oppaita jo kirjoitetaan. Keskeisinä lähteinä on käytetty kirjantekijöiden, kustantajien ja viranomaisten kirjeenvaihtoa sekä sotavuosien sanoma- ja aikakauslehtiä. Ne välittävät paitsi tietoa myös värikästä ajankuvaa vuosilta 1939-1944.