Ilkka Huovio

Tutkimus pyrkii porautumaan historiatieteen menetelmin ylemmän taideteollisen koulutuksen ytimeen keskiajan loppupuolelta lähtien aina 2000-luvun alkuvuosiin saakka. Tarkemmin piirretään kehityskaari Veistokoulusta Taideteolliseksi korkeakouluksi vuosina 1871-2003. Mitkä olivat koulutuksen tavoitteet, mallit ja tehtävät? Entä sen sisältö, pedagogiikka? Miten yhteydet tieteen ja taiteen tutkimukseen rakentuivat? Miten näiden vuorovaikutus kehittyi, miten se heijastui koulutuksen sisältöihin? Miten erityisesti esteettistä tietotaitoa kehitettiin, miten sitä sovellettiin käytännön opetustyössä ja opiskelussa? Tekninen kehitys vaikutti monin tavoin ylemmän taideteollisen koulutuksen kehitykseen, tätä tulokulmaa avataan. Mitkä johtohahmot viitoittivat kehitystä, missä olennaiset käännekohdat olivat, ja missä uudet avaukset tapahtuivat? Tutkimus etenee laajassa viitekehyksessä ja vastaa kysymykseen: miten ylempi taideteollinen opetus integroitui muuhun suomalaiseen tutkimus- ja koulutusjärjestelmään? Millaisia ulkomaisia virikkeitä se sai, ja oliko sillä ulkomaisia malleja? Millaiset voimavarat, tilat ja tekniset valmiudet olivat? Minkälainen organisaatio oli vastuussa toimintojen johtamisesta?

Kirja taustoittaa vuoden 1883 näkökulmasta Savitaipaleella vuonna 1820 syntyneen kulttuurivaikuttaja D. E. D. Europaeuksen (k.1884) elämäntyötä lapsuudesta vanhuusikään saakka. Hänen toimintansa perustana oli jatkuva tiedon hankkiminen kansanrunouden, kielitieteen, arkeologian ja laajemminkin koko kulttuurimme alueilta yhteisöjen, kansojen ja ihmiskunnan parhaaksi. Kansanrunouden kerääjänä hän merkittävällä tavalla oli tukemassa tohtori Elias Lönnrotin toimittaman Kalevalan uuden version syntyä (1849). Myös sen arviointiin Europaeus osallistui. Hänen suhdettaan työtoveriinsa ja "oppi-isäänsä" professori, kanslianeuvos Elias Lönnrotiin on kuvattu tarkasti. Europaeuksen matkat Suomessa, Venäjällä ja Ruotsi/Norjassa avautuvat aiempaa perusteellisemmin. Samoin hänen laaja tutkija- ja ystäväpiirinsä. Myös hänen luontosuhteestaan ja rakkauselämästään kerrotaan ensi kertaa elävästi.

Heinäkuun 14. päivänä 1876 keisari Aleksanteri II lähti omassa junassaan Pietarista Helsinkiin tutustumaan suuriruhtinaskuntansa Suomen ensimmäiseen taideteollisuusnäyttelyyn. Mukaan matkalle tulivat hänen puolisonsa keisarinna Maria, tyttärensä Edinburghin herttuatar Maria, poikansa kruununperijä Aleksanteri ja hänen vaimonsa Maria Fjodorovna (Dagmar). Seurueeseen Pietarissa liittyvät Venäjän opetusministeri Dimitri Tolstoi ja kansanrunouden kerääjä Daniel Europaeus. Viipurissa matkaan liittyivät kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg ja ministerivaltiosihteeri Carl Emil Stjernvall-Walleen sekä Helsingin Aleksanterin-Yliopiston professorit Carl Gustav Estlander ja Leo Mechelin. Kuvataiteellista asiantuntemusta edusti Pietarin taideakatemiasta vuonna 1873 akateemikon arvon saanut suomalainen taiteilija Adolf von Becker. Junamatka antoi Suomen kulttuuri- ja taide-elämän kehittämiselle suunnan, joka tuli vahvistumaan seuraavina vuosikymmeninä.