J.P. Pulkkinen

Kun nuori virkamies lähetettiin vuonna 1968 Saksasta Suomeen, hän ei aavistanut, miten ison roolin Suomi saisi hänen elämässään. Hans von Ploetz oppi kielen, perusti perheen ja todisti Suomen nuorallatanssia idän ja lännen välillä. Diplomaatti kuvaa sotaa paenneen pikkupojan matkaa vallan keskuksiin, tarjoaa kiehtovan kurkistuksen maailmanpolitiikan kulisseihin ja saa oivaltamaan diplomatian arvon. J. P. Pulkkinen on palkittu kirjailija ja toimittaja.

Kun lapsi oppii ajamaan pyörällä, hän lähtee kohti maailmaa. Sama tunne on läsnä joka kerran, kun jalat nousevat polkimille. Kirjoistaan, televisiosta ja radiosta tunnettu J. P. Pulkkinen on kirjoittanut esseekokoelman, jota varten on polkenut koko elämänsä. Polkupyörän monipuolisuudelle ei löydy vertaista. Alun perin yläluokan harrastuksena pidetty vekotin on taipunut työjuhdaksi, sotilasajoneuvoksi ja statussymboliksi. Se on merkki arvoista ja elämäntavasta, poliittinen kannanotto, lelu, harrastus ja maailman armottomimman urheilulajin työväline. Polkupyörän sarjatuotanto pani liikkeelle moottoriajoneuvojen kehityksen ja samalla pyörä työnnettiin pientareelle. Miksi polkupyörä on kuitenkin pitänyt pintansa? Miksi se keksitään aina uudelleen? Miksi se herättää intohimoja? Kymmenessä esseessä Pulkkinen seuraa pyörän uria populaarikulttuurissa, keskustelee lukuisten ihmisten kanssa ja kirjoittaa kahta kehää: vahva henkilökohtainen kaari kasvaa osaksi yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia. Niissä polkupyörä on joskus syy, joskus seuraus, mutta aina väline vapauteen. Se on täydellinen keksintö.

-Te ootte ihan surkeita! Te ootte ihan paskoja! Ette te mitään löydä! Poliisi on tottunut kuulemaan kritiikkiä, mutta kun kahdeksanvuotias haukkuu Liina Vahteran, se kirpaisee. Helmi on vihainen, sillä poliisi ei löydä hänen kadonnutta äitiään. Liina seuraa jälkiä, joiden varrelta löytyy alkoholia, miehiä, raakakakkulahko ja Queenin ulkoilmakonsertti. Ala-astetta ja kahden kodin väliä käyvä Helmi viihtyy parhaiten metsässä korvillaan Walkmanit, jotka isoveli Otto on hänelle antanut. Äidin luona Otto on rakentanut Helmille juuri oikeanvärisen komeron. Siellä hänellä on oma maailma ja tähystyspaikka. Viestintätoimistoa pyörittävän isän luona saa muutenkin olla yksin. Ampumisesta toipunut Liinan kollega Timo Markkula nousee lapsenlapsensa kirittämänä jaloilleen ja avaa oman komeronsa, jonne on pakannut työnsä, muistonsa ja uteliaisuutensa. Timolle lasten kanssa oleminen on helppoa. Liinalle kahdeksanvuotias on vaikeampi tapaus, pelottava hahmo. Lapsi punaisessa komerossa on odotettu kolmas ja itsenäinen osa J. P. Pulkkisen Vantaa-sarjaa, joka rakentaa näkymätöntä kaupunkia näkyvän sisään. J. P. Pulkkinen (s.1959 Askolassa) on helsinkiläinen kirjailija-toimittaja, joka tunnetaan palkituista radiosarjoistaan ja tv-dokumenteistaan. Vantaa-rikosromaanisarjan ensimmäinen osa Sinisiipi ilmestyi vuonna 2018 ja toinen osa Valkoinen varis kesällä 2019. Lapsi punaisessa komerossa on hänen yhdeksäs kirjansa.

On vuosi 2015, maailman pakolaistilanne pahenee jo neljättä vuotta peräkkäin. Suomea jaetaan uudelleen. On saatu mandaatti vihata. Kehäradan avajaisten jälkeen Liina Vahtera alkaa tutkia vantaalaispoliitikon mestausmurhaa. Timo Markkula on selvinnyt kuoleman rajoilta. Yhteistyö Liinan kanssa jatkuu, mutta toisin kuin ennen. Hellekesän varjoissa liikkuvatverkkosoturit ja riidankylväjät - ja murhaaja. Valkoinen varis on kaivattua jatkoa Vantaa-sarjan avanneelle Sinisiivelle, joka kertoi kiireestä ja ahneudesta, jolla metsästä tehtiin kaupunkia. Virtuoosimaisesti etenevän dekkarisarjan itsenäisessä toisessa osassa menneisyyden päätöksillä on iso rooli. Yhdeksänkymmentäluvun lama säteilee nykyhetkeen, kun entinen kuljetusyrittäjä napataan politiikkaan ja autokauppias löytää roolinsa agitaattorina. Elementtitaloissa kytevä pelko tekee pesiä mieliin, ja oma yksinäisyys tuntuu vahvimmin väkijoukoissa. Mikä on henkilökohtaista, mikä pelkkää politiikkaa? Valkoinen varis on äärimmäisen täsmällisin sanoin piirretty kuva kaupungista, joka elää ja muuttuu. Se on väkevä kuva Suomesta.

Torninosturit, taloelementit, työmaat Martinlaaksossa, Myyrmäessä, Koivukylässä; 1970-luvulla Vantaa on monilta osin metsää tai suurten teiden halkomaa, rakennuselementtien kirjomaa maata. Kaksi vantaanpuistolaista poikaa, Leo ja Timo, seuraavat Keimolan ajojen harjoituksia. Yleisössä istuu lähiörakentajia, kauppiaita, nimismiehiä ja konstaapeleja. Koko joukkoa puhuttaa myös Dahlforsin vedestä löytynyt ruumis. Vuonna 2010 Timosta on tullut poliisi, joka on jälleen keskellä lapsuuden Vantaata: eräältä purkualueelta, talon perustusten alta löytyy nuoren naisen ruumis. Mihin hintaan kaupunkia on rakennettu? Millaisia raakalaismaisia valtapelejä on käyty ja käydään yhä? Timon työpari Liina Vahtera nousee tärkeään rooliin murhatutkimuksessa, molempien elämät muuttuvat rajusti. J. P. Pulkkisen dekkari aloittaa Vantaa-romaanien sarjan. Moninainen ja viiltävän harmaa kaupunki on yksi sen päähahmoista, sillä niin lumoavasti Pulkkinen vangitsee kerrontaansa sen olemuksen. Vantaan jälkeen emme ole enää entisellämme.

Eeva Oksanen kävelee pitkin kirkkotietä niin kuin aina sunnuntaisin. Tämä lokakuinen aamupäivä on poikkeuksellinen, sillä hän päättää järjestää aterian, jolle kutsuu rakkaimmat ihmisensä. Hänen poikansa Eero on tehnyt näyttävän uran kansainvälisessä musiikkibisneksessä. Eeva ei ole tavannut häntä kuukausiin. Toisaalla samassa kaupungissa Eeron tytär, Aino, kipuaa paloautoon eikä ole lainkaan kiinnostunut tapaamaan isäänsä. Puhu Eevalle kertoo kolmesta ihmisestä, joista yksi joutuu välittäjäksi, toinen luisuu kohti elämänsä rajaseutua ja kolmas yrittää löytää itsestään ulottuvuuksia fyysisen suorituskyvyn ulkopuolelta. Taitavasti kerrottu, koskettava romaani puhuu pienistä päätöksistä, joista tulee ratkaisevia. Se kertoo matkasta ja poissaolosta, lähellä olevan kadottamisesta. Se kertoo muistista, rakkaudesta ja kuolemasta.