Johanna Niskanen

Pariton, vaan ei onneton. Millaista on elää parisuhdekeskeisessä yhteiskunnassa naisena, jolla ei ole parisuhdekokemuksia vielä yli 30-vuotiaanakaan? Teos häivyttää häpeää ja hiljaisuutta monia koskettavasta mutta vaietusta aiheesta. Kirja kertoo rohkean omakohtaisesti, millaista on vielä kolmikymppisenä olla vailla kokemuksia seurustelusta, suutelusta, kumppaniseksistä tai parisuhteesta. Parisuhteettomuus on koko ajan kasvava maailmanlaajuinen ilmiö, vaikka asiasta puhutaan vähän. Yhteiskunnassa, jossa erityisesti naisten odotetaan pariutuvan ja perheellistyvän, romanttisen rakkauden normista poikkeaminen tuottaa häpeää ja ahdistusta ihmiselle itselleen sekä hämmennystä hänen ympäristölleen. Miltä tuntuu joutua perustelemaan omaa elämäntilannettaan? Johanna Niskanen poistaa häpeää aran aiheen ympäriltä ja antaa vertaistukea kertomalla avoimesti omista kokemuksistaan, tunteistaan ja tiestään kohti voimaantumista. Onnellista ja täyttä elämää voi elää myös parisuhdenormin ulkopuolella. Johanna Niskanen. (s. 1990) on koulutukseltaan kasvatustieteen maisteri. Hän on kiinnostunut psykologiasta ja feminismistä. Erityisesti häntä kiehtovat tarinat, jotka ovat jääneet yhteiskunnallisessa keskustelussa marginaaliin. Niskanen asuu Jyväskylässä kahden kissansa kanssa ja työskentelee varhaiskasvatuksen opettajana.

Olen kirjoittanut ”aina”. Kun kirjoitin ensimmäisen talteen jääneen runon, en kuitenkaan osannut vielä oikeasti lukea enkä kirjoittaa. Kirjaimet kyllä tunsin. Olin 4,5-vuotias ja asuin perheeni kanssa rivitalossa. Kerroin runostani isälleni, joka tarjoutui kirjoittamaan runon paperille. Se ei minulle kelvannut, vaan minun piti saada tehdä se itse. Otin pöydäkseni keittiön pinnatuolin, tuolikseni pienen vaaleanpunaisen puujakkaran, jota yleensä käytettiin hampaiden pesussa kurkotellessamme lavuaariin. Ruutupaperille piirsin ääriviivat, mutta isä kielsi minua vielä leikkaamasta paperia. Kuiskasin runon isälle ja isä luetteli kirjaimet. Vapisevilla harakanvarpailla ruutupaperille muodostui runo. Huomasin vasta vuosia myöhemmin, että äitini oli laittanut runon talteen. Halusin tehdä tämän runokirjan tuon ensimmäisen runon muistoksi ja rakkaan isäni muistolle. Isä jaksoi aina kannustaa ja tiesin hänen rakkautensa aina olevan ääretön. Isäni menehtyi vuonna 1998, mutta ei ole päivääkään, että en häntä muistaisi rakkaudella. Tässä kirjassa on monta elämäni rakkaille ihmisille kirjoitettua runoa. Myös monta raskaan hetken runoa ja useita siltä väliltä. Toivottavasti rakkaus välittyy ihan eniten.

Aina se minuajaksaa kantaanostaajakutittaa oikealla hetkelläKäyttää paikoissajonne muuten koskaanen pääseMaalata taulutmaisemistajoita yhdessä näemmeMustan muuttaavalkoiseksivärittää harmaanriemunkirjavaksiSe on ainalähelläKäsivarren mitan päässäpaitsijos tahdonettä kainalossaEi se pelkääkuumia tunteitakiihkoatai sitoutumistaSillä on ainariittävästi aikaa minulleVain minulleSamat unetse katsooniitä sopivaan suuntaanohjatenJaksaa se kehuakinkiittääja kannustaaIkinä ei hillitäedes yritäyllyttää vaanSe on parasja rakkainpitkäaikaisin ystäväniMielikuvitus.

Elämän ilot, haikeus ja vaikeusomien ja lainattujen tapahtumien jatunteiden kautta joskus kesken lypsynkinmuistiin kirjoitettuna. Nauti tästä hetkestäOle onnellinenÄlä vastasitten kunSitten kunkaikki on valmistatäydellistäja pelkkää hyvää