Juha Drufva

Mitä yhteistä on Urho Kekkosella, Pekka Kuusella ja Martti Joenpolvella? Heidän elämäntyönsä punoutuvat yhteen tässä Juha Drufvan teoksessa.Tämä ei ole nopeatempoinen toimintajännäri, vaan kuvaus määrätietoisen työläisnuorukaisen noususta vuosina 1956-82 Suomen Tsehoviksi kutsutuksi romaanikirjailijaksi ja novellin mestariksi.Käkisalmella 1936 syntyneen, vuodesta 1944 Nokialla asuneen Joenpolven kirjailijan vuodet osuivat tismalleen yhteen toisen tasavallan, Urho Kekkosen presidenttikausien ja suomalaisen hyvinvointivaltion syntymisen ajanjaksoon.Pekka Kuusen syksyllä 1961 ilmestynyt ”60-luvun sosiaalipolitiikka” käynnisti hyvinvointivaltion rakennushankkeen ja antoi sille selkeän suunnan presidentti Kekkosen viitoittamalla tiellä. Suomi muuttui kohisten agraarista maanviljelysyhteiskunnasta palvelu- ja teollisuusyhteiskunnaksi kun samaan aikaan lähes puoli miljoonaa suomalaista ruotsalaistui.Joenpolven teosten henkilöt elävät mukana yhteiskunnan nopeissa muutoksissa. Toiset sopeutuvat sujuvasti, toiset tarrautuvat menneisyyteen.Teosten päähenkilö on useimmiten keski-ikäinen, 1930-luvulla syntynyt mies. Ammattien kirjo on moninainen, miesten sisäiset ongelmat ovat hyvin samantapaiset. Useimmiten taustahahmoiksi jäävät naiset eivät kipuile miesten tavoin, heillä elämän arki ja juhla vaihtelevat jouhevasti.Miehen suhde naiseen on ongelmallinen, usein feminiinisen ja maskuliinisen kulttuurin erot kärjistyvät naisen vapauspyrkimysten seurauksena.Sodanjälkeisen miehisen fyysisen näyttökulttuurin teho hiipui muuttovirran kulkiessa Ruotsiin, maalta kaupunkiin. Miehet vieraantuivat arjesta naisia helpommin uudis- ja jälleenrakentamisen loppumisen myötä.Miehellä oli vaikeuksia asettua paikoilleen kerrostalon tai omakotitalon ”kulutuskulttuurin polttopisteeseen”, olohuoneeseen, kun kotityöt olisi pitänyt jakaa vaimon kanssa tasapuolisesti. Kuitenkin hyvinvointivaltion rakentaminen, koulutus ja teknologian kehitys etenivät, elämä kulki eteenpäin, työt ”naisistuivat”, sukupolvet vaihtuivat.Välisukupolvea edustava ”joenpolvelainen” kirjailija kyselee, mitä merkitystä kirjallisuudella ja taiteella on kaiken tämän keskellä. Hän pelkää jämähtävänsä paikoilleen byrokratian, sotaveteraanien ja suurten ikäluokkien väliin: ”Elämä on olosuhde, elämä myydään ja ostetaan palatarjouksina. Siinä on palan rajallinen maku, joka ei liity toisen palan makuun, ja niin jää elämän kokonaisaromi tuntematta.”Joenpolvi julkaisi syksyllä 1959 ensimmäisen romaaninsa ”Kevään kuusi päivää.” Suomi oli tuolloin hyvin erilainen maa kuin syksyllä 1982, kun Joenpolven kahdestoista teos ”Kauan kukkineet omenapuut” näki päivänvalon. Tosin maailman ongelmat siirtymisenä sodasta ja kahnauksesta toiseen näyttäytyivät samantapaisina kuin nykyäänkin.Joenpolven vuosien 1956-82 kirjeenvaihto aikansa kovimpien kustannustoimittajien ja kirjailijoiden kanssa sekä päivälehtien laaja kirjallisuuskritiikki yhdessä Joenpolven haastattelujen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kanssa luovat elävää ajankuvaa kirjailija Martti Joenpolvesta sekä aikansa suomalaisesta kirjallisuus- ja kulttuurielämästä.Juha Drufvan Elämän turhuuksien kehän toinen osa ”Martti Joenpolven tuotanto 1983-97”, ilmestyy Joenpolven 90-vuotispäivänä huhtikuussa 2026.

Hyvinvointivaltio, taide, tietokirjallisuus, kansan sana ja journalismi kuuluvat jokapäiväiseen elämäämme kuten paita, hame, housut tai kengät. Silti ne eivät sovi yhteiselämämme kulmakiviksi. Yksille kulttuuri ja taide ovat turhaa tai ainakin liian kallista luksusta. Toisien mielestä ilman kulttuuria ja taidetta elämä ei ole elämisen arvoinen. Kolmansille riittää se, mitä eteen kannetaan. Tämä dialektinen hankaus on ollut sytykkeenä näiden esseemäisten tarinoiden synnylle. Robert Musilin suurromaani ”Mies vailla ominaisuuksia” sekä Hermann Brochin romaanitrilogia ”Unissakulkijat” tarjoavat sadan vuoden takaisen näköalapaikan tämän päivän ns. kulttuurikriisin tarkastelemiseen. Kansan ääni on kuulunut lähinnä lehtien yleisönosastoissa ja henkilökohtaista -palstoilla. Somettaako kansa vihdoin itsensä vallanpitäjien kuulo- ja näköetäisyydelle. Tätä tarkastellaan esseesarjassa ”Kansan sana journalismissa.” Suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen on ollut talvi- ja jatkosotaa huomattavasti suurisuuntaisempi, pitkäjänteisempi ja kaikkia suomalaisia hyödyttänyt ja edelleen hyödyttävä ja eteenpäin vievä suurhanke. Se ei kuitenkaan herättänyt yhtä suuria kansallistuntoja talvi- ja jatkosodan tavoin, eikä nostanut ketään kansakunnan kaapin päälle. Miksi näin, siihen vastaa esseesarja ”Kohti hyvinvointivaltiota.” Suomessa ilmestyy vuosittain noin 7000 kirjanimikettä, joista runsas 80 prosenttia on tietokirjoja. Tiedon partaalla -osio osoittaa, miten monet ennakkoluulottomia näkökulmia avaavat teokset jäävät median pyörittämän julkkispitoisen markkinahälyn varjoon. Kaikesta tästä huolimatta tai kenties juuri siksi maailma on avoin, kaikki on vielä edessäpäin. Historia ei lopu, tulevaisuus on joka päivä edessämme.

Et ansaitse rahaa ellet tee sitä.Rikastuminen on rahassa kiinni.Jokainen saakoon ansionsa mukaansa.Hyvät ansiot eivät edellytä meriittiä, nettoaminen riittää.Koskaan ei ole sodittu köyhtymisen toivossa.Lahjojen antaja elää antoisaa tuomiskauttaan.Jeesus tuskin pärjäisi kirjanoppineisuudessa tämän päivän peruskoululaiselle.Jos kysyt lähimmäiseltäsi, miten hän maailmasta ajattelee, jäät vastausta vaille.Tämä on kolmas osa aforististen pelastusmeditaatioiden ja juhlavien arkihavaintojen sarjasta. Edeltävät osat ovat Viisauden pelko on herran alku (2018) sekä Paikaton ajatus (2021)

Joutilaan ja ylellisen elämän mielikuvilla flirttailevassa julkisuudessa arjen häivyttämisen 'henkisen puolen' hoitavat viihdeteollisuuden työläiset, 'julkkikset'. Heidän on saatava elämänsä näyttämään makealta ja kepeältä, voidakseen uskottavasti mainostaa rahvaan tavoittamattomissa olevaa yläluokan elämäntapaa.Vapaan markkinatalouden taikalyhdyt, näyteikkunat ja mainokset luovat koreita fantasmagorisia mielihalukuvia makeaa joutilasta elämää janoaville silmäpareille. Maagisia rituaaleja jäljittelevät urheilukisat ja poptähtien esiintymiset pumppaavat onttoihin sieluihin kilpailu- ja markkinahenkeä rahat pois -rahvaalta periaatteella.Vaikka julkisuutta on enemmän kuin koskaan, olemme hukkumassa kaiken maailman salaliittoteorioihin. Poliittinen eliitti ei luota kansaan, eikä kansa eliittiin. Tarjoilevatko joukkoviestimet vääriä viestejä suhteessa ihmisten arkielämään?Lukeeko perustuslaissa, että vain televisiossa edukseen esiintyvät ovat kelvollisia päättämään parhaista tavoista hoitaa yhteisiä asioita? Kenen käskystä televisioesiintyminen on hyväksytty uudeksi ”seulaksi” tai ”mustaksi listaksi”, jonka perusteella yhteisistä asioista päättäviä valitaan eduskuntaan ja kunnanvaltuustoihin?Ripaus seksikyyttä on eduksi myös politiikan toimittajan imagolle, jotta katsojat pysyvät vastaanottavaisina ja hyvällä tuulella. Mielihalukuvien markkinoinnin kaavaan on myös julkisuuden kipeydestä kärsivien poliitikkojen alistuttava, kun kuluttajia myydään mainostajille. Vain yksi on julkisuuskuvasta poissa, julkisuusteatteria ohjaavat vallan omistajat.Näissä vuosien 2016-22 aikana syntyneissä ”Varjojen teatteria näkyjen torilla” -esseissä liikumme median luoman varjojen teatterin suhteissa ja suhdanteissa. Tästä näkökulmasta Platonin 2400 vuoden takainen luolavertaus on täydellinen tv-kotikatsomoyhteiskunnan kuvaus, hienointa mediakritiikkiä kautta aikojen.

Toisen maailmansodan jälkeen raivatuilla sadalla tuhannella pienyrittäjyyteen perustuvilla uudistiloilla ei ratkaistu suomalaista liikaväestöongelmaa. Pysyvimmän ratkaisun ”sosiaaliagrarismiin” tukeutuneelle Suomelle tarjosi Ruotsi työllistämällä 400000 kehitysalueilta lähtenyttä puutteenpakenijaa. Iisalmelaisen Eino Säisän (1935-88) kuusiosainen romaanisarja ”Kukkivat roudan maat” kuvaa vuosien 1945-70 uudisraivaamisen ajanjakson Kurensalmen kyläläisten elämäntarinoiden kautta.Vieremäläinen kansankirjailija Kauppis-Heikki (1862-1920) luotasi romaaneissaan ja tarinoissaan pohjoissavolaisen maaseudun kehityskulun syväjuonteet 1850-luvulta lähtien. Löytyykö hänen tuotannostaan vihjeitä edessä olevasta maaseudun kriisistä?Molemmat kirjailijat olivat lähtöisin maaseutuköyhälistöstä. Heidän kirjailijakehityksensä vanavedessä muotoutui Suomi-niminen Euroopan vaivaishuone vaivaiskoivutasavallan kautta hyvinvointivaltioksi. Tämä muodonmuutos koitui toisille onneksi ja monille traagisen vaivalloiseksi elämänkohtaloksi. Tässä teoksessa tarkastellaan Kauppis-Heikin ja Eino Säisän tuotantojen kautta miten raha ja teknologia muuttivat maalaisihmistä, sekä kaupunkilaisten ja maalaisten välisiä suhteita. Millainen vaikutus teknologian, tiedonvälityksen ja taiteen kehityksellä maaseudulla oli. Entä miten maaseudun niukat elinolosuhteet vaikuttivat tilallisten ja mökkiläisten, sekä piikojen ja renkien välisiin seksuaalisiin ja poliittisiin asetelmiin? Onko Kauppis-Heikin ja Eino Säisän teoksista hahmoteltavissa suuri runebergiläistopeliaaninen suomalaisuuden linja vai pelkästään hätäistä poliittiskristillistä hakuammuntaa yksipuoliseen maataloustuotantoon perustuvassa periferiassa.”Sadan vuoden työteliäisyys” on jatkoa Juha Drufvan (s. 1955) vaihtoehtoista suomalaista kulttuurihistoriaa käsitteleville teoksille ”Suomenhevosen ilonpidon mahdollisuuksista” (2017), sekä ”Paimenpojasta filosofian professoriksi” (2022) teoksille.

Muhkean karvahatun alla haudutettuja ajatuksia parisuhteesta, politiikasta, taloudesta, taiteesta ja maailmasta.Oliko alussa ollut sana ensimmäinen ajatus maailmankaikkeudessa, vai mistä sitä pitäisi etsiä?Tajunnanvirran kiidättäessä ajatusta kohti yhä oudompia kummajaisia, tosiasioiden vaihtoviikoilla ei ole enää tosi kyseessä, vaan mikä.Pikavipatun tulevaisuuden korot ovat korkeat, ja luonto pankkiirina armoton.Pane paremmaksi, huonommat vaihtoehdot jo tiedätkin.

Huhtikuussa 1900 juuri yhdeksän vuotta täyttänyt Liedon Ankan kylässä asuva Jalmari Edvard Grönholm joutui kauhean pelon ja ahdistuksen valtaan. Hänet aiottiin lähettää kesäksi karjapaimeneksi kolmen kilometrin päähän asumattomaan Väljän korpeen. Jalmarin kotikylässä kouluja käymättömät aikuisetkin elivät vielä kummitusten ja noitien pelossa, joita Väljän korpimaat suorastaan kuhisivat, samoin siellä huhuttiin olevan susia..Kun muuta mahdollisuutta ei ollut, Jalmari lähti kotoaan 1. toukokuuta 1900 kertomatta isälleen ja äitipuolelleen asiasta mitään. Kädessään Jalmarilla oli pieni pärekori, johon hän oli kerännyt 16 kappaletta kylän kanojen metsään munimia munia, ja taskussa oli 20 markkaa kylän kievarissa ansaitsemiaan laulurahoja. Päämääränä oli 17 kilometrin päässä sijaitseva Turku, ja siellä asuvat mummo ja kaksi tätiä. Hän lähti matkaan päättäen vakaasti, ettei ikinä palaisi Ankan kylään. Hän sai jäädä Turkuun kesän, syksyn ja seuraavan talven ajaksi.Jalmari tutustui ja ihastui Turussa naapuritalossa asuvaan, pari vuotta vanhempaan Klaaraan, joka kävi toista vuotta kansakoulua. Tädit ja mummo ohjeistivat Jalmarin isää ja äitipuolta, että pojan on mentävä syksyllä 1901 Liedon kansakouluun. Sinne Jalmari sitten suunnisti, ja suoritti kansakoulun kolmen vuoden ennätysajassa ja priimuksena sekä sukunsa ensimmäisenä.Siitä alkoi Jalmarin elinikäinen seikkailu filosofian valtakunnassa.Paimenpojasta Turun yliopiston filosofian professoriksi nousseen Jalmari Edvard Salomaan (1891-1960) tie akateemiseen maailmaan oli pienoinen ihme aikana, jolloin useimmat professorit olivat lähtöisin ylempiin sosiaaliluokkiin kuuluvista varakkaista perheistä.Arthur Schopenhauerin filosofia muodosti Salomaalle filosofian pääväylän. Jo hänen väitöskirjansa aiheena oli kahden 1800-luvun loppupuoliskon elämänfilosofisen pessimistin Schopenhauerin ja Eduard von Hartmannin filosofia. Schopenhauer ja Nietzsche eivät jättäneet Salomaata rauhaan. Hän julkaisi 26 vuotta väitöskirjansa jälkeen Schopenhauerin elämäkerran sekä pienoiselämäkerran Nietzschestä. Tässä seurassa Salomaan vuonna 1942 ilmestynyt J. V. Snellmanin elämäkerta tuntuu hieman hämmästyttävältä.Mitkä voisivat olla Schopenhaueria, Nietzscheä ja Snellmania yhdistäviä tekijöitä? Löytyykö heiltä niin sanottua ”suurta yhteistä linjaa”? Miten muut hänen käsittelemänsä filosofiat suhteutuivat tähän Salomaan pääväylän filosofiaan? Miltä niiden jättämä jälki näyttäytyy tämän päivän valossa tarkasteltuna?

Thorstein Veblen (1857-1929) vertasi joutilaan luokan puuhastelua posliinimunia hautovaan kanaan. Seremoniallinen ja rituaalinen suorittaminen on joutilasluokan työtä. Sijaisjoutilaiden tehtävänä on kouliintua mukautumaan mukavuuksiin, ei nauttimaan mukavuuksista. Koulutetut palvelijat ovat turhuudella mahtailemisen jalostuneita välineitä. Julkkikset toimivat rikkaiden joutilaan elämäntavan mannekiineina. Veblen itse vannoi rationaalisen teollisuuskapitalismin nimeen. Hänen kuvaamansa joutilas luokka edusti tuotannon ja kansakunnan yhteisen edun näkökulmasta irrationaalisia tyhjäntoimittajia. He ovat pikemminkin kehityksen jarruja kuin sen edistäjiä.Martin Heidegger (1889-1976) loi käsitteen jokamies (das Man). Julkisuuden läpitunkema jokamies on aikamme todellinen demokraatti sekä huomaamaton ja määrittelemätön arjen diktaattori. Julkisuuden yleisönä jokainen meistä muuttuu jokamieheksi. Julkisuuden Kuka Tahansa määrittelee, miten minä näen, ajattelen ja kuulen. Jokamiehenä elän kuohuvassa, jatkuvasti poissa tolaltaan olevassa julkisuuden tämänpäiväisyyden maailmassa, jossa jokainen on toinen eikä kukaan ole oma itsensä.Filosofien näkemykset journalismista ja joukkotiedotuksesta ovat hajallaan siellä täällä. Tässä teoksessa Juha Drufva kokoaa niitä samojen kansien väliin esseesarjassaan Filosofit journalismin kimpussa. Myös eksistentialistinen filosofia suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä on ollut harvinaista herkkua. Mitä annettavaa eksistentialismilla voisi olla nykypäivän kirjallisuuskritiikille? Korostaahan eksistentialismi yksilön omia valintoja ja aikakautemme yksilöllisiä makuvalintoja. Tätä kritiikin eksistentialistista mahdollisuutta tarkastellaan tässä teoksessa myös.Juha Drufva on tamperelainen toimittaja-kirjailija.

Poliitiikan, talouden, taiteen, kulttuurin sekä muun hengellisen ja ruumiillisen elämän seurantaa lähivuosilta. Motto: Kalliiksi on käynyt synnyinmaamme ja yhä kalliimmaksi käy, mutta iloitkaamme yhdessä siitä, että edes jotkut hyötyvät tästä.

Tämä teos puolustaa naurun poljettuja oikeuksia!Juhlissa ja pidoissa elämä on lomalla ja hengittää vapaasti naurun raikasta ilmaa saadakseen happea ja voidakseen uudistua. Virallinen arkielämä erottaa ihmiset toisistaan säätyjen, luokkien, varallisuuden, virka-asemien, perheen ja iän raja-aidoilla. Hämyisten kapakoiden ohella markkinat ja torit ovat uusien sanojen hautomoita, joissa uudet sanat ja ideat itävät uudistaen ja raikastaen kulttuuria.Alakouluille tarkoitetussa ”Maamme kirjassa” Sakari Topelius jätti kansanomaisen karnevalistisen maailmankuvan ja naurun teoksensa ulkopuolelle. Kyseessä oli pikemminkin Suomi-yhtiön työmääräys rahvaalle kuin pääsylippu huvipuistoon.Jos runebergiläis-topeliaanisen linjan sijasta olisi valittu Kalevalan sankarien ja Aleksis Kiven viitoittamaan kansan naurukulttuuriin perustuva kansakunnan rakentamislinja, esitettäisiinkö tangotkin duurihumppana? Joutuisivatko terapeutit ja psykologit asiakkaiden puutteessa tutkailemaan vain omia sielunliikkeitään?Silti on kirjailijoita, jotka ovat ottaneet asiakseen puolustaa naurun oikeuksia. Aapelin, Pentti Haanpään ja Erno Paasilinnan teoksissa suomenhevonen voi antautua konnankoukkuja sisältävän vakavuuden iloisen lajin, naurun vietäväksi. Kun suomenhevonen sen tekee, sen hän tekeekin hilpein, mutta hartain mielin.Juha Drufva (s.1955) on toimittajatyönsä ohessa julkaissut 35 vuoden ajan filosofisia artikkeleita useissa päivä- ja aikakauslehdissä. Aiemmin häneltä on ilmestynyt teokset ”Unohdettuja ajatuksia etsimässä” (Eurooppalaisen filosofian seura 2005) sekä ”Köyhät ansassa” (Into 2013) Drufva on julkaissut Ottopojat -orkesterinsa kanssa miesasialaulu-kokoelmat ”Vaimoni vaatii minulta liikaa,” ”Sait parhaan mahdollisen miehen” sekä ”Etevän miehen melankolia.”

Juha Drufva ilmiantaa yhteiskunnallisia tosiseikkoja, joiden keskellä elämme. Mitä kaikkea löytyykään köyhille viritettyjen ansojen lähimaastosta? Suuret uutisotsikot unohtavat usein, missä sijaitsevat eurooppalaisen suurpääoman salaperäiset alkujuuret tai kuinka ajankohtainen edelleen on Jonathan Swiftin vuonna 1729 esittämä vaatimaton ehdotus köyhyyden poistamiseksi Irlannista.Miksi urheilua pidettiin sata vuotta sitten pelkkänä joutilasluokan harrastuksena, josta työväestön kannatti pysytellä erillään. Entä muuttaako Jumala mielensä rukoustemme tähden?Drufvan lyhyet yhteiskunnalliset ilmiannot puhaltelevat ilmaa ajatusten siipien alle. Ne palauttavat mieleen, miten monet nykyäänkin meitä vaivaavat yhteiskunnalliset kohuilmiöt ovat moneen kertaan koettuja, vaikkei meille niistä kovaäänisesti kerrotakaan uutiskilpailun kiihtyvässä melskeessä.Nämä ilmiannot ilmaantuivat Kansan Uutisten verkkolehteen 2011-12 neljänä juttusarjana: Kapitalismin perustekijät, Jäähyväiset sivistykselle, Köyhät ansassa sekä Taivastelun valtakunnailla.