Juhani Ahvenjärvi

Ne tuntuvat pieniltä asioilta, jään sulaminen ja veden liike. Matka parkkipaikalta sienimetsään. Pärskeet näyttää noiden pikkuasioiden todellisen suuruuden. ”Täytyy olla leipuri tai tai taidemaalari / nyhtääkseen häilyvät nyanssit esiin”. Tai sitten Juhani Ahvenjärvi. Hän kirjoittaa lyhyesti vaan ei pienesti. Yksikään horsma, tavu tai kirjaimen ainutlaatuinen kaari ei ole väline vaan arjen ihme. Pärskeet on elämän kallioihin ja pientareeseen sihdattu kuulotorvi, kiikari ja View-Master.

Autotta Tampereen reunalla Suihkuvirtauksiin tottumattomat ötökät sinkoilevat sinne tänne, jalkapalloa pelataan taskulampun valossa ja räntäsateella kukaan ei notku ikkunoissa. Ollaan sitten Tampereella, Kuopiossa, junamatkalla tai Egyptissä, Autotta Tampereen reunalla rakentaa pienehköistä näyistä ja maisemista kokonaisen käsityksen Telluksesta. Juhani Ahvenjärven katse kohdistuu usein taajamaan, metsän ja kaupungin kahnaukseen, jota sitten selvitellään - pontevasti kuin poikakirjoissa ikään. Viimeistään Tampereen reunalla havaitsee, kuinka koko maailma on taajama, sumea tai valheellinen raja ihmisen ja luonnon välissä: kuuma on yhtäkkiä liiankin kuumaa, kesän kulun näkee levän väristä, potkukelkka on kelpo vemmel lähestyä lähiötä. Autotta Tampereen reunalla ei saarnaa vaan antaa - kuvia, värejä, lämpöä. Huoli maailmasta yhdistyy rehelliseen iloon siitä että se on. Ahvenjärven kahdeksannen kokoelman myötä näkee jälleen uusin silmin. JUHANI AHVENJÄRVI (s. 1965) on palkittu tamperelainen runoilija. Hän debytoi keväällä 1992 antologiassa Ryhmä 92 (Tammi). Esikoisteoksensa Hölkkä (Tammi) hän julkaisi samana vuonna. Sen jälkeen Ahvenjärvi on kirjoittanut kuusi runokokoelmaa, joista Teos on julkaissut kokoelmat Yhä kiihtyvä tauko (2005), Liituvarjo (2010) sekä Ilmakuva osuu joka oksaan (2014) ja Maitovalas vatsa täynnä mandariineja (2018), joista molemmista hänelle myönnettiin Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto.

Juhani Ahvenjärven seitsemäs runokokoelma Maitovalas vatsa täynnä mandariineja viskaa uteliaan katseen kevään tuloon, esikaupungin pieniin ilmiöihin ja niiden herättämiin kokemuksiin. Kuten aina, Ahvenjärven teksti ei tuputa valmiita tunteita tai tulkintoja, vaan se katsoo, kokee ja iloitsee. Kuinka kaunista on keväisin virtaava vesi, kuinka ihmeellinen kapistus hiihtohissi! Monet kokoelman runoista ovat kuin samaa maisemaa, vaikka kokemus ja kokemisen paikka ovatkin erilaisia. Tässä onkin Maitovalaan eetos: sen runot ovat suomalaisista maisemista vaikuttuneen ja niihin rakastuneen puhujan yrityksiä kuvailla kokemustaan. Vaikka kokemus ja kielen tietty periaatteellinen korrektius eivät koskaan täysimäräisesti kohtaakaan, on Ahvenjärven kieli uskomattoman kaunista ja tarkkaa, havainnot arkisuudessaankin yllättäviä. Maitovalas vatsa täynnä mandariineja on taajaman fenomenologiaa.