Jukka Pennanen

Suur-Saimaan sydämen muodostavat Pihlajavesi ja Puruvesi, jotka ovat veden, luonnon ja kalastuksen puolesta varsin ainutlaatuiset järvikaksoset. Puruveden ja Pihlajaveden puolen Pikku-Puruveden vedet ovat kristallin kirkkaat ja paikoin niin puhtaat, että veneilijä voi sammuttaa vedellä janonsa. Järviluonto on kareliaaninen ja kalastoon kuuluvat lähes kaikki järvikalamme. Tämä teos tarkastelee järvikaksosten luontoa, kalastoa ja kalastuskulttuuria aina jääkaudesta alkaen. Järvien kalastuksella on monipuolinen historia, joka ulottuu esihistorialliselle ajalle. 1500-luvulla Puruvedellä oli enemmän nuottakuntia kuin missään muualla Suomessa. Kalastus on jatkunut voimallisena nykypäivään saakka ja järviseutu on muodostanut Suomen järvikalastuksen keskuksen. Tummia pilviä on kuitenkin kohonnut kalastajan taivaalle. Nykypäivä on tuonut haasteensa ikivanhalle peruselinkeinolle. Kalastus on vähentynyt ja kauppatiskien järvikalatarjonta on olematonta, minkä vuoksi hinnat ovat nousseet pilviin. Tämä noidankehä kuristaa kalastusta elinkeinona. Koska järvikala on ehkä ympäristöystävällisin ja eettisin ravinto, jonka ravintoarvot ovat ihmisen hyvinvoinnille kiistattomat, on syntynyt ristiriita vähentyneen kalankäytön, kalastuksen ja yhteiskunnan välille. Tämä teos pyrkii vaikuttamaan tämän ristiriidan ymmärtämiseksi ja ratkaisemiseksi.

Vuonna 2013 eräs porotilan emäntä Käsivarren Kultimassa pohdiskeli lapinkylänsä tulevaisuuden näkymiä seuraavasti:"Näyttää, kuule, olevan aika hiljasta. Mie pölökhään pahoin, eihän täällä ole enhään monta vanahempaa ihmistä. Ja nuoria ei tänne näytä enhään tulevan. Kyllä net niin ku käväsevät lomalla, mutta ei sen kummempaa. Enhään kolome nuorta, että pahalta näyttää. Tämä tullee niin ku turistivaltakunta, kämppäläisiä on tuolla joen toisella puolen." Minkälaisten vaiheiden kautta tällaisiin lohduttomiin näkymiin on päädytty? Tapahtuuko edelleen niin, että vanha hokema, Lappi pakenee ja lanta sakenee, toteutuu, jos suomalaisuus leviää yhä enemmän Lapin perukoille? Tämä kirja kertoo ensin tarinan Kultiman kylän synnystä vuonna 1851, ja sitten siitä, miten kyläyhteisö ja sen elämä ovat kokeneet nykypäivään tultaessa sarjan kulttuurisia, taloudellisia ja etnisiä kehitysvaiheita, jotta on selviydytty Lapin erämaan ankarissa luonnonolosuhteissa. Tarina ei koske pelkästään Kultiman selviytymistä, vaan se kuvastaa muutosta koko Suomen Lapissa ja sitä, miten taitavasti ihmiset ovat mukautuneet ulkopuolisen maailman jatkuviin haasteisiin. Professori Jukka Pennanen on rakentanut Kultiman historiallisen tarinan kenttätyöaineistosta, jota kerättiin ensin vuonna 1999 kansainvälistä projektia varten. Sen jälkeen aineistoa on täydennetty kenttä- ja arkistoaineistolla vuoteen 2015 saakka. Pakeneeko lappi, sakeneeko lanta -teos perustuu tarkkaan etnografiseen aineistoon, lukuisiin kuviin ja karttoihin, joita täydentävät asukkaiden kertomukset lapinkylän elämänmenosta ja kulttuurista. Teos johdattaa lukijan Lapin ihmisten selviytymisstrategian todistajaksi ja antaa hänelle mahdollisuuden pohtia, kenen käsissä on lapinkylien kohtalo.

Ihmislajin synty on seurausta yhden kehitysvaiheen ennennäkemättömästä korostumisesta, jossa täysikasvuiseen jäi yliannos lapsuudesta periytyviä puolustusmekanismeja. Tahdon, järjen, pelon ja häpeän kaltaiset mekanismit auttoivat aikuiset yksilöt selviämään hengissä vaikeissa olosuhteissa. Säilymisen hintana oli kuitenkin yksinäisyys ja ihmiselle luonteenomainen ja hyvin humaanilta näyttävä kommunikaation, yhteyden etsimisen ja ymmärtämisen kaipuu. Ihmislajin syntyyn vaikutti vuosimiljoonien ikäinen ihmissukuisten geneettinen poikkeavuus, joka alkoi muuttua vallitsevaksi piirteeksi noin 100 000 vuotta sitten. Geenivirhe teki ihmisestä luontoon sopeutumattoman ja psyykkisesti keskenkasvuisen olennon, joka etsii jatkuvasti syitä omalle epätietoisuudelleen. Tieto ihmisen muinaisista lajityypillisistä juurista hävisi ajan saatossa ja muuttui myytiksi. Sivilisaatiot rakensivat ihmiskeskeiset kulttuurinsa myyttien kirjaimellisten tulkintojen pohjalle. Teos haastaa vakiintuneet ihmiskäsitykset väittäessään, että kulttuurimme ei olekaan vähittäisen kehittymisen tulos, vaan yhden perinnöllisen ominaisuuden seuraus. Sen keskeisiä käsitteitä ovat aikuisuus, keskenkasvuisuus, inhimillisyys, tahto, järki, mieli, minuus, tietoisuus ja tajunta. Kirja perustuu olemassa olevien löytöjen ja näkemysten uudelleentulkintaan. Asiat on pyritty esittämään niin, ettei niiden ymmärtämiseen tarvita tieteellistä oppineisuutta.