Jyrki Lehtola

Kokki, joka haluaa olla kuolemansairas yleisintellektuelli. Ammatikseen itsetuhoista teiniä esittävä 45-vuotias nainen. Pariskunta, josta hölinä teki rikkaita. Kaksi vanhusta. Entisessä Pohjan kunnassa naapurusto viettää leppoisaa kesäiltaa ja tutustuu toisiinsa. Niin kuin usein leppoisissa kesäilloissa viinin ja piri-piri-äyriäisten äärellä vaihdetaan ajatuksia keskitysleireistä, kuolemasta ja esivaihdevuosista. Mikä voisi mennä pieleen? Täällä pohjan tähden on iloinen romaani surullisista asioista, maaseudusta, Helsingistä ja siitä, kuinka kaikki päättyy joko Henry Purcellin oopperaan ja kahteen laukaukseen tai humalaiseen romahtamassa kesken tulkintaansa Aikuinen nainen -kappaleesta.

Sukupolvien välisen yksinpuhelun toisessa osassa Jyrki Lehtola ja Tuija Siltamäki kasvavat ihmisinä, oppivat virheistään ja hylkäävät keskikokoista suosiota saavuttaneen Sinä riität -esseekokoelmansa vakavat teemat. Kirkon, kirjallisuuden ja mielenterveyden sijaan vanha mies ja nuorehko nainen etsivät pienintä yhteistä nimittäjää ja kirjoittavat koko maailmaa kiinnostavista aiheista: äitiydestä, suolistosta, rakkaudesta ja siitä, miltä musta just nyt tuntuu. Kosketus liukuu ihmisyyden syvien haavojen pinnoilla ja kysyy, onko mikään kokemus liian pieni lapsuuden traumaksi, hukkuvatko hakkuuaukeat hömötiaisten kyyneliin ja miten kirjoitetaan essee sanomatta yhtään mitään.

Sinä riität on sukupolvet ylittävä yksinpuhelu, jossa Jyrki Lehtola ja Tuija Siltamäki tavoittelevat tarkkanäköistä analyysia ja päätyvät huonoon huumoriin. Yhdessä kirjoitetuissa esseissä ratkaistaan kirkon kriisi, suoritetaan maalaistyrkyn ruumiinavaus, muistellaan median kulta-aikoja ja todistetaan, että lukeminen ei todellakaan kannata aina. Kun nykyaikana vanha mies yrittää hyötyä nuoresta naisesta ja nuori nainen vanhasta miehestä, ei lopputuloksena ole kansallinen skandaali tai Spede Pasasen tv-tuotanto, vaan jotain surullisempaa - esseekokoelma.

Jyrki Lehtolan esseetrilogian herkistyneessä päätösosassa ihminen kohtaa itsensä, mutta sen verran laiskottaa, ettei pakoonkaan jaksa juosta. On Ihan sama, kun Tinderistä omaishoitajaa etsivä professori selvittää, onko menneisyyden miehenä BDE vai DTF. Tai terapeutti opettaa, miten tulla miljonääriksi sisustustyynyistä opituilla ajatuksilla. Tai maalle muuttanut kaupunkilaisperhe kamppailee sen kanssa, että uudet maalaisnaapurit ovat väärällä tavalla kehopositiivisia. Siitä puhumattakaan, kun Virginia Woolf pohdiskelee, montako palvelijaa tarvitaan, että oma huone pysyy siistinä ja ruoka on maittavaa. Esseissä puheenvuoro annetaan myös elämää syleilevälle Saatanalle, taideyliopistoon ajautuneelle somalinaiselle sekä vanhenevan miehen vinyylialbumikokoelmaan kohdistuvalle rakkaudelle. Parhaan esseistiikan tavoin kokoelmassa esitetään myös kysymyksiä, joiden mielekkyystaso laahaa lattiaa ja muistutetaan lukijoita siitä, että luonnossa on monia puolia, yhteiskunnallinen taide on sortoa jne. jne., ja jos tarkkoja ollaan, on vaikea ymmärtää, miksi päätit pukeutua noin.

Miksi Karjaa on täynnä käteispankkiautomaatteja? Minne päin Vantaata ilmestyi eräänä talvi-iltana Champs-Elysees, ja miten sieltä pääsi pois? Miksi maalaisten traktorit ovat isompia kuin kaupunkilaisten asunnot, ja miten junassa istumisesta tuli kaupunkilaisten hyvyyden mittari? Jyrki Lehtolan Tesla metsässä on esseekokoelma siitä, millaista on elää palasiksi pirstoutuneessa Suomessa. Kohtuuttomissa esseissä juodaan sampanjaa uuden autoliikkeen VIP-avajaisissa, kuivataan kyyneliä helsinkiläisravintola Rytmissä ja ihmetellään pellon laidalla seisovan ambulanssin vieressä, mistä tulee sana "maalaisjärki". Näiden ja lukuisten muiden kohtaamisten kautta Jyrki Lehtola hahmottaa, millainen on Helsinki, millainen on autioituva Suomi, ja kohtaavatko nämä kaksi enää toisiaan muualla kuin esseekokoelmassa, jossa kysytään, kohtaavatko nämä kaksi enää toisiaan.