Kai Häggman

Lajinsa viimeinen. Ensimmäinen elämäkerta suomalaisen teatterin suurmiehestä ja riitapukarista. Jouko Turkka oli pitkään Suomen vihatuin mies, mutta vihaajista useimmat eivät nähneet yhtään hänen ohjaamaansa esitystä. Pelkkä pistävä katse ja tahallisen provosoivat mielipiteet riittivät. Turkka oli teatteriohjaajana aikanaan visionäärinen, mutta jälkimainetta leimaa hänen aikansa Teatterikorkeakoulun professorina. Palkittu tietokirjailija Kai Häggman avaa tuntemattomia puolia Jouko Turkan elämästä. Samalla hän kuvaa suomalaisen kulttuurielämän värikkäitä ja myrskyisiä vuosikymmeniä. Jouko Turkka oli isoveljensä mukaan jo koulupoikana niin pahansisuinen, ettei hänen kanssaan voinut keskustella. Kouluun hän kulki tien vierellä, ei koskaan tiellä kuten muut. Tämä toistui myös aikuisena. Turkka oli epäsosiaalinen, mutta mielellään julkisuudessa. Paradokseja riitti. Turkka ei halunnut miellyttää sen paremmin kollegoita kuin teatteriyleisöä. Hän muistutti usein, että ihminen oli syntynyt kusen ja paskan välistä ja loppu olikin pelkkää alamäkeä. Turkalla oli myös toinen puoli. Teatterikoulussa monet oppilaat palvoivat opettajaansa ja samaan aikaan teatterikriitikot ylistivät Turkan ohjauksia. Hän jätti pysyvän jäljen suomalaiseen teatterikenttään niin hyvässä kuin pahassa. Suomen ja Skandinavian historian dosentti Kai Häggman on kirjoittanut 2000-luvulla seitsemän jykevää kirjaa suomalaisesta kulttuurihistoriasta ja kulttuuri-instituutioista, muun muassa Päänäyttämöllä: Suomen Kansallisteatterin 150 vuotta (2022). Tämän lisäksi hän on tutkinut mm. perhehistoriaa, metsäteollisuutta ja suomalaista arkea. Hän toimi pitkään myös WSOY:n Kirjallisuussäätiön hallituksen puheenjohtajana. Häggman on ylpeä siitä, että hän on elättänyt itsensä yli 40 vuotta akateemisilla pätkätöillä, kirjoja kirjoittamalla.

SKS:n historian kolmannessa osassa jäljitetään seuran toimintaa jatkosodan ajan miehitetyssä Itä-Karjalassa, paljastetaan professoreiden salaisia yhteyksiä virolaisiin emigranttipakolaisiin sekä katsotaan, kuinka 1960-luvun kulttuuriradikalismi muutti kansallisten tieteiden perinteistä kivilinnaa Helsingin Kruununhaassa. Kirja on tärkeä lisä suomalaisen sivistyneistön kulttuurihistoriaan ja näkemyksellinen analyysi siitä, kuinka suomalaista identiteettiä on rakennettu niin sodan kuin rauhan oloissa. Teos on kirjoitettu erityisesti niille suomalaisille, joille suomen kieli ja kirjallisuus on oman identiteetin kivijalka myös globaalistuvassa maailmassa. Dosentti Kai Häggmanin edellinen SKS:n historiateos Sanojen talossa sai kriitikoilta ja tiedeyhteisöltä poikkeuksellisen hyvän vastaanoton.

Suomen 1970-luku muistetaan politiikan ja demokratian rappiosta. Suomettumisen varjossa elettiin kuitenkin vaurastumisen ja vapautumisen aikaa: Oma auto, sisävessa, seksuaalinen vapautuminen ja lasten päivähoito olivat useimmille tärkeämpiä kuin eliitin nöyristely idän suuntaan. Johtajat matkustivat pakkasenpuremaan Moskovaan, mutta Matti ja Liisa suuntasivat Kanarian aurinkorannoille. Vuosikymmen jätti traumoja politiikassa mukana olleille. Kiusallista kumartelua ja sensuuria löytyi roppakaupalla, ja presidentti Kekkonen hallitsi ilmatilaa. Tämän teoksen kirjoittaja on pikkupoikana huutanut kirkossa kesken papin saarnan Urho Kekkosen olevan isompi herra kuin Jeesus. Tapahtumasta on yli 60 vuotta, ja on aika monipuolisempaan tarkasteluun. 1970-luku oli paljon muutakin kuin pimeä vuosikymmen, se oli kultaisten vuosien aikaa, jolloin Suomi vaurastui ja vapautui henkisesti ennen kokemattomalla tavalla. Naiset ja ympäristöliike haastoivat vanhan vallan, ja kirjallisuudessa, teatterissa ja musiikissa tehtiin uusia ja raikkaita avauksia.

Kansakunnan kuvastin. Teatteri on hyvä paikka tarkastella modernin Suomen ja suomalaisuuden rakentamista. Tämä teos vie Kansallisteatterin seinien sisäpuolelle ja kertoo teatterista ihmisten kautta, Ida Aalbergista Jukka Puotilaan. Suomen Kansallisteatteri on toiminut 150 vuotta suomalaisen kulttuurin eturintamassa. Päänäyttämöllä esittää kansallisnäyttämön historian tuoreena ja elävänä. Se tuo esiin myös kulissientakaiset riidat, harharetket ja epäilykset. Monet Kansallisteatterin tähtihetket Minna Canthin Työmiehen vaimosta Kristian Smedsin Tuntemattomaan sotilaaseen ovat syntyneet haastamalla vanhaa ja epäilemällä vakiintuneita käsityksiä. Ristiriidat on uskallettu tuoda esille näyttämötaiteen keinoin. Kansallisteatterissa on aina peilattu omaa aikaa, tulkittu menneisyyttä mutta katsottu myös eteenpäin. Suomen ja Skandinavian historian dosentti Kai Häggman on kirjoittanut 2000-luvulla kuusi jykevää kirjaa suomalaisesta kulttuurihistoriasta ja kulttuuri-instituutioista. Tämän lisäksi hän on tutkinut mm. perhehistoriaa, metsäteollisuutta ja suomalaista arkea. Hän on toiminut pitkään myös WSOY:n Kirjallisuussäätiön hallituksen puheenjohtajana. Häggman on ylpeä siitä, että hän on elättänyt itsensä 40 vuotta akateemisilla pätkätöillä, kirjoja kirjoittamalla.

Jos suomalaiskansallisen identiteetin rakentamiselle pitää nimetä vain yksi keskuspaikka, on se ilman muuta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasali. Jos suomalaiselle nationalismille etsitään kulta-aikaa, sijoittuu se 1890-luvulta talvisotaan ulottuvalle ajanjaksolle. Sanojen talossa sijoittaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aikaan, jolloin kansakuntaa rakennettiin teoilla mutta vielä enemmän sanoilla. Seuran piirissä sanoja - kirjakieltä ja kirjallisuutta, kansanrunoutta ja murteita - pidettiin nuoren tasavallan tärkeimpänä omaisuutena. Yhteisten sanojen ja symbolien kautta suomalaisista tuli vähitellen suomalaisia. Teos tarjoaa poikkeuksellisen näkymän Suomen ja erityisesti suomalaisen sivistyneistön historiaan.

Metsän tasavalta keskittyy maailmansotien väliseen itsenäisen Suomen rakennuskauteen. Aikakautta luonnehtivat aggressiivinen nationalismi, syvä lama, vahvat kansainväliset kartellit ja diktatuurien nousu, mutta myös nopea yhteiskunnallinen kehitys, jossa metsäteollisuuden kasvulla oli suuri merkitys. Samalla Suomi kytkeytyi metsäteollisuusvientinsä voimalla kiinteästi Länsi-Eurooppaan. Pienen maan suurilla metsäyhtiöillä oli myös sisäpoliittinen ja kulttuurinen ulottuvuutensa. Metsäteollisuus kasvoi maailmanluokan vientiteollisuudeksi metsien ja vesireittien ympäröimissä pienissä yhteisöissä, joissa pitkän piipun juurelle kehittyi omintakeinen, sekä perinteisistä kaupungeista että maaseudusta poikkeava elämänpiiri.