Kari Sallamaa

Raoul Palmgren (1912-1995) on tärkeimpiä suomalaisia vasemmistointellektuelleja, eläessään kiitelty ja kiistelty. Oriveteläisen kruununvoudin pojan tie vasemmiston loistavimmaksi journalistiksi ja työväenkirjallisuutemme historioitsijaksi ei ollut ennalta viitoitettu. Lapuan liike ja Mäntsälän kapina saivat tulenkantajia ihailleen vapaamielisen opiskelijan lukuvuonna 1931-32 kurvaamaan Akateemisen Sosialistiseuran vasempaan siipeen. Vuosikymmenen mittaan hänestä sukeutui vasemmiston terävin, lahjomattomin ja tyyliltään loistavin kirjoittaja. Hänen pistonsa osuivat niin tarkasti, että Väinö Tanner erotutti hänet SDP:stä vuonna 1937. Riippumattomana vasemmistolaisena hän lähti talvisotaan, muttei enää jatkosotaan. Pääosan sota-ajasta hän vietti poliittisena vankina Suomen vankiloiden saaristossa. Heti sodan jälkeen Palmgren liittyi SKP:hen, mutta kommunistia hänestä ei koskaan tullut. Kari Sallamaa torjuu perustellusti väitteet hänestä kansallisena kommunistina, jollaisena kirjoittaja esittelee Palmgrenin suosijan Yrjö Leinon. Sallamaa kumoaa tukun muitakin Palmgreniin iskettyjä leimoja ja väärinkäsityksiä. Palmgren nousi pian SKDL:n pää-äänenkannattajan Vapaan Sanan päätoimittajaksi, kunnes SKP moninkertaisten riitojen päätteeksi erotutti hänet vuoden 1952 lopussa. Riidat koskivat Jugoslavian itsenäistä sosialismin tietä, filosofi-kirjailija Jean-Paul Sartrea ja Suomen kansallista Suurta linjaa, mikä on Palmgrenin keskeisen pamfletin nimi vuodelta 1948. Hän loi Vapaasta Sanasta merkittävän keskusteluareenan, jossa erityisesti hän itse viitoitti kansallis-demokraattista linjaa, myös pakinoitsijanimellään Hapan. Monipuolisena ja iskukykyisenä pakinoitsijana Hapan nousee kärkikolmikkoon Eino Leinon ja Gus Mattssonin rinnalle. Palmgren oli ennen sotaa sopinut väitöskirjan aiheeksi Suomen työväenliikkeen kaunokirjallisuuden, mutta vainovuodet ja lehtikiireet olivat estäneet hankkeen toteuttamisen. Ulosheitto lehdestä ja liikkeestä soi aikaa paneutua väitöskirjaan, mutta toimeentulo oli hankittava muualta, ensin freelancerina, sitten kaupunginkirjaston johtajana Kemissä ja Vaasassa. Valmistuttuaan väitöskirjakäsikirjoitus oli niin laaja, että tekijä esitti akateemiseksi opinnäytteeksi vain sen teoreettisen osuuden. Sillä hän väitteli Helsingin yliopistossa syksyllä 1965 julkaisten seuraavana vuonna itse ainesmassan kahtena tuhtina niteenä nimellä Joukkosydän. Näillä meriiteillä Palmgren haki tuoreeltaan vasta perustetun Oulun yliopiston humanistisen osaston kirjallisuuden professuuria, mutta akateemisen myllyn hitauden takia hän aloitti professorina syyslukukaudesta 1968. Virka-aikanaan Palmgren tuli tunnetuksi opiskelijoiden ajaman YYÄ-hallinnonuudistuksen raivoisana vastustajana. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus olisi suistanut korkeakoululaitoksen turmioon, professori argumentoi. Professorikaudellaan Palmgren ei julkaissut opuksia keskittyen opetukseen ja hallintoon, mutta eläkevuosina vuo aukeni. Elämäkerta Maksim Gorkista 1978, kolmiosaiset tekstivalikoima 1980-82 ja itsenäisyyden ajan työväenkirjallisuuden historia Kapinalliset kynät 1983-84, kaupunkia ja tekniikkaa kirjallisuudessa koskeva katsaus 1989 ja joutsenlaulu, paluu lehdistön maailmaan nimellä Täällä toimitus (1994) osoittavat ”loistavan Palmgrenin” uskomatonta tuotteliaisuutta ja työtarmoa. Varsinkaan työväenliikkeen kirjallisuuden suurtyöt eivät yhdeltä hengeltä enää sujuisi, vaan tällaisiin hankkeisiin istutettaisiin Suomen akatemian rahoittama työryhmä. Kari Sallamaan Palmgren-teos on intellektuaalinen elämäkerta, jossa pääpaino on kohteen tuotannossa, niin lehtiteksteissä kuin teoksissa. Samalla valottuu miehen tie, hänen suhteensa ystäviin ja vihollisiin: porvareihin, sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin, akateemikoihin ja työläisiin, naisiinkin, hänen maailmankatsomuksellinen perustansa ja kirjalliset ihanteensa. Loppuun saakka aktiivisen toiminnan varrella yksi pysyi, tyylin loisto ja toinen, uskollisuus nuoruuden ihanteille, vapaudelle ja oikeudelle. Hän tiesi oman arvonsa ja seisoi murtumattomana linnoituksena lyhytnäköisyyden valtaa vastaan.

Vasemmistolaiset toimittajat kokivat vahvasti Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäisten vuosikymmenten kuohut: Työväenliike jakautui kahtia sisällissodan jälkeen. 1920-luvun valkoinen Suomi rajoitti sananvapautta muun muassa painokanteilla ja lehtiä lakkauttamalla. Moni toimittaja joutui vangituksi. Lapuan liike kyyditsi monia vasemmistotoimittajia, ja kommunistilakien myötä radikaalin vasemmiston lehtien ilmestyminen loppui tyystin. 1930-luvun puolivälissä nousivat kansanrintama-ajattelu ja vasemmistoälymystö uusine lehtineen. Jatkosodan aikana moni radikaali vasemmistolainen istui "turvasäilössä" - jossa tehtiin vankilalehtiä. Sotien jälkeen alkoivat uudet ajat, SKDL:stä tuli hetkessä suuri puolue ja vasemmistolehdistö nousi kuin feeniks-lintu tuhkasta. Tämän kirjan asiantuntija-artikkeleissa kerrotaan vasemmistolaisten toimittajien ja lehdistön vaiheista noin vuosina 1919-1956. Keskeisessä osassa ovat myös Neuvostoliittoon siirtyneet toimittajat ja heidän usein synkät kohtalonsa Stalinin ajan vainoissa.

Kari Sallamaan romaanin päähenkilönä on Karhu, joka kumaraisena laahautuu halki Saksanmaan kohti Trieriä, pyhiinvaelluksensa päämaalia palvomaan sen tuomiokirkossa säilytettyä aitoa Kristuksen ihopaitaa. Kukaan ei tiedä olennon oikeata nimeä, ei edes tekijä. Eikä sitä, onko se oikein ihminenkään. Jos se on eläin, aika hyvin se on oppinut filosofiaa, juristeriaa, valitettavasti myös teologiaa. Ainoa varma on, että hän on saksalainen, muu ei ole mahdollista. Karhu saapuu jollekin paikakunnalle, tiedustelee sen mahdollisuudet, aiheuttaa suuren sekasorron ja häipyy jatkaen matkaa. Jokaisesta tapaamisesta, keskustelusta viisaiden ja typerysten kanssa se muovaa elämänsä. On vain uskottava, tai sitten ei, Karhun lukuisia tarinoita alkuperästään ja kokemuksistaan. Hän (tai se) antaa monia mahdollisuuksia: oppinut, pappi, ritari tai minnelaulaja. Hän voinut olla myös onnensoturi, kuten käy ilmi keskusteluissa linnanherran ja ritarien kanssa. Hänen todellisista vaiheistaan tai mielipiteistään ei ole varmuutta, koska hän veijarin tapaan asettautuu dialogiin kulloisenkin tapaamansa henkilön, mahdollisen liittolaisen tai vastustajan mukaan, ottaen huomioon toisen henkilön luonteen, ominaisuudet ja omat pyyteensä tämän suhteen. Naisten osalta maku on kaikkiruokainen. Pyhiinvaelluksen ajankohta on elo–syyskuu vuonna 1522. Kyseessä on Saksan uskonpuhdistuksen aikakausi, tarkemmin ns. ritarien kapina, jolloin Franz von Sickingen ja Ulrich von Hutten tekivät sotaretken Trierin ruhtinasarkkipiispaa vastaan. Tämä ennakoi paljon isompaa kriisiä, suurta talonpoikaissotaa 1525. Ritarit tahtoivat uudistaa Saksaa humanistien ja Martti Lutherin hengessä, vähentää paavin valtaa ja nostaa valtakunnanritarien asemaa suhteessa ylhäisaateliin Brysselissä olleen keisarin eduksi.

Elämäkerta tarkastelee Atte Kalajoen (1914-2004) vaiheita halki itsenäisen Suomen. Monen puuhan mies, niin oli titteleitäkin: kamarineuvos, filosofian tohtori h.c., Tervaporvari, Oulun Etta. Sonnisaaren tulokas, avojalakanen oululainen mittasi aina maailmaa Oulun horisontin mukaan. Sodassa Mannerheimin henkivartija. Sanomalehtimies, suomen kielen opettaja, Oulun yliopiston apulaissihteeri. Ennen kaikkea kulttuurilehti Kaltion ideoija, perustaja, pitkäaikainen päätoimittaja, taloudenhoitaja, hallituksen kunniapuheenjohtaja. Näin lapselleen omistautunutta miestä saa etsiä. Teoksia toistakymmentä. Kymmenientuhansien juttujen kirjoittaja, Panuna parituhatta pakinaa. Hänestä tuli paras vanhan Oulun historian, tarinoiden, talojen ja ihmisten tuntija ja perinteisen ympäristön suojelija. Elämäkerta esittelee miehen tien Campo Mussolinin partiopojasta 1935 hobitiksi Käpylän rannalla 2004... Filosofian tohtori, dosentti Kari Sallamaa on kirjallisuuden tutkija Oulun yliopistosta, Atte Kalajoen kesänaapuri Varjakasta.

”Viisi sinistä miestä” oli Aleksis Kiven työnimi romaanille, joka olisi parempi kuin torjutuksi tullut Seitsemän veljestä. Kari Sallamaa on kirjoittanut vuoteen 1872 sijoittuvan viihdyttävän veijariromaanin, joka samalla on moniaineksinen pastissi suomikiihkon ajan kielestä ja kirjallisuudesta (”natur, mitä se on suomeksi”). Erik ”Erkko” Bongstedt, suomalaisen pappismiehen ja ruotsalaisen säätyläisnaisen hieman hulivili vesa ja Pekka Orvasketo, ”maaltaan suistuva talonpoika”, päättävät ottaa permischuunia ja lähteä toivioretkelle, joka vie Hattelmalan harjulta silloisen itärajan tuntumaan. ”Korsi suussa, kepit viuhuen” ”tiennenää” taivaltavat miehet saavat seurakseen muita vähemmän juurtuneita maanmiehiä, ja ensimmäistä kertaa suomenkielisen fiktion historiassa mm. tapahtuu, että Jukolan Simeoni ja Aleksis Stenvall nähdään samassa kohtauksessa. Psykologinen ja allegorinenkaan ulottuvuus eivät jää puuttumaan, ja vaikka myös vapaa rakkaus ja Venäjä kiinnostavat, viimeiseksi suuntimaksi jää avioliiton satama af Silfverswahn -suvun hoivissa Ruotsissa.

Kukaan ei ole William Shakespearen Hamlet-näytelmässä kiinnittänyt huomiota prinssin esittämään kysymykseen Horatiolle, miksi tämä on palannut Wittenbergistä. Ja kun hän kohta nimittää tätä opiskelutoverikseen, avautuu näkymä näytelmän poliittiseen ytimeen. Hamlet ei ensisijaisesti ole tarina petoksesta, kostosta, haamuista ja haudoista, vaan opetuskappale oikeasta hallintotavasta ja oikeamielisen hallitsijan kasvattamisesta. Aikakauden saranain kääntyminen merkitsee modernin valtion syntyä. Sitä Hamlet on ollut opiskelemassa uskonpuhdistuksen keskuksessa Wittenbergissä Martti Lutherin ja Philipp Melanchtonin jalkojen juuressa. Uusi usko antaa hallitsijalle avaimet käteen kirkon ottamiseksi maalliseen kontrolliin. Filosofian tohtori, dosentti Kari Sallamaa kokoaa tässä valikoimassa yhteen aiemmin julkaistuja kirjallisuusaiheisia tekstejään ja esittää joukon uusia, kuten Tanskan prinssin ohella Hamletin Kaunasissa. Eurooppalaisin kirjailijamme Henry Parland kirjoitti Liettuassa puhtaimmin modernistisen romaanin Sönder soveltaen ekspressionismin ja uusasiallisuuden estetiikkaa. 22-vuotiaana kuollut nero olisi mullistanut hidasliikkeisen kirjallisuutemme, mikäli esineiden kapina olisi saanut jatkua. Kirjallisuudella on aina ollut yhteys hulluuteen. Sitä tarkasteleva laaja essee ”Hulluuden valtatiet” tuo kirjallisten esimerkkien kautta esiin klassiset ja uudet mielen sairaudet: melankolian, hysterian ja skitsofrenian. Jakob Lenz ja Friedrich Hölderlin, J. J. Wecksell ja Aleksis Kivi, Sylvia Plath ja Maria Vaara... Kivestä puhuen tekijä antaa uuden ja uskottavimman tulkinnan kirjallisuutemme kivijalasta Seitsemästä veljeksestä. Se ei ole kansallisen konsensuksen kasvatusoppi, vaan kapinallinen pikareski eli veijariromaani, minkä Kivi kirjoitti mielessään Cervantesin Don Quijote. Miesvaltaiseen kirjallisuuteemme kytkee Maria Jotuni uuden vaihteen naiskantaisilla teoksillaan, joissa hirviömäiset miehet kuolevat tai alistetaan käskyläisiksi. Sukupuolten ikuisessa taistelussa alkaa uusi naisten aika.

Kari Sallamaan lyhyen kerronnan kokonaisuus, Elvira Madiganin viimeinen köysi, käsittelee venäläisittäin sanoen elämää itseään koetellen novellitaiteen mahdollisuuksia. Kun sen rajoina ovat ihmisen ja historian muodot, se ei tyydy arjen pintaan vaan menee syvemmälle lihaan, sinne mistä kaikki alkaa. Muodonmuutoksia on maailmassa kerrottu ennen Ovidiusta ja tämän Ukrainan rajan maanpakolaisen jälkeen. Jokaisen lapsuus on ihmeitä täynnä, ainakin ennen älypelejä, jotka on valmiiksi tehty. Koska vapauden hinta on kuolema, eivätkä siltä välty sotarikollisetkaan, Hangmen also die, kuten Fritz Lang sanoi, kokoelman avaavat hautajaiset ja hautausmaanäkymät. Missään ei voi niin levätä kuin kummun äärellä. Vasta sitten elämä alkaa lapsuuden syvyyksistä ja nuoruuden porteilta. Niminovelli ”Elvira Madiganin viimeinen köysi” osoittaa, miten tositapaus muuttuu taiteeksi, raskaat tapahtumat Lev Vygotskin sanoin ”kevyeksi henkäykseksi”. Tämä kokoelma liikkuu pääosin Itämeren piirissä ja sillä balto-balkanilaiselle vyöhykkeellä, joka aikanaan ulottui Tallinnasta Istanbuliin. Itämeri, yhteinen meremme hulvehtii laidalta toiselle suomalaisten, virolaisten, ruotsalaisten ja puolalaisten silmille. Lapsia syntyy, lähtee lentoon ja palaa pettyneinä takaisin. Valtiaat lupaavat heille paljon, mutta ottavat tärkeimmän, unelmien mahdollisuuden. Ja kaiken aikaa, kaikesta huolimatta vanha Silesia jyskyttää halki kuohuvan meren. Muistaen rikollisen Ukrainan sodankin Venäjä on aina ollut kohtalomme emmekä sitä unohda. Aikanaan se yhdisti meidät Alaskaan ja synnytti fennomaanisen kansakouluaatteen. Resuamalla Siperian sukukansojen keskuudessa Castrén loi Suomea yhtä paljon kuin Runeberg siisteissä sisähuoneissa. Aatteet syntyvät Euroopassa, mutta Venäjällä ne koetellaan. Myös ihmisen rajat, jotka määrittää kaikkien valtojen jahtaama Apinaihminen. Koska Venäjän ohella toinen Itämeren suurvalta Saksa on aina ollut kanssamme siskonpetissä alkaen keskiajan kansanrunojen Hannus, saaren saksalaisesta, tämä kokoelma muuntelee tuon sielukkaan runoilijoiden ja ajattelijoiden, viskaalien ja pyövelien kansan lahjoja meidän karvakorvillemme. Saksan kieli on eloisa, sen suurin filosofi Heidegger verraton, eikä hän nimennyt Hitleriä aikakautensa suurimmaksi, kuten professori Koskenniemi. Suomalaiselle tärkeintä on saada puristaa saksalaista. Kehyskertomuksen ympäröimä novellisikermä Ruusupiiri saksalaiseen tulevaisuuteen kurottavia neitoja on kokoelman keskus, niin kuin Saksa Euroopan. Vaikka kypäräpää Teutonia on kahdesti olla tuhota maanosamme ja itse tuhoutunut, sen nousu ja yhdistyminen kertoo, että toivoa on. Valtakunnankanslian raunioiden kiveyksestä nousee ruohonpiikki. Sen rinnalla Kreml on pelkkä tippukiviluola.

Saamelaisten kansalliskirjailijasta Nils-Aslak Valkeapäästä (1943-2001) ei ole elämäkertaa. Liioin ei ole ollut yleiskatsausta hänen runoudestaan. Oulun yliopiston kirjallisuuden dosentti Kari Sallamaa on nyt kirjoittanut perustavanlaatuisen tutkimuksen Valkeapään lyriikasta koko laajuudessaan. Vaikka Valkeapää, Ailu, Áillohaš on kansainvälisesti tunnetuin musiikintekijänä, erityisesti modernin instrumenttisäestyksisen joiun kehittäjänä, epäilemättä pysyvin jälki on hänen runoudessaan. Sen kuvista ja teemoista pulppusi myös hänen tuotantonsa kuvataiteissa ja musiikissa. Hänellä oli kolminkertainen synesteettinen aisti: sanansa mukaan hän näki runot kuvina ja ne kuuli ääninä, vastaavasti kuvat sävelinä. Jo nuoruudessa kypsyneen taiteellisen ohjelmansa mukaisesti hän yhdisti lyyrisen puheen musiikkiin ja kuvataiteeseen piirrosten, maalausten ja valokuvien kautta. Tätä linjaa hän toteutti johdonmukaisesti loppuun saakka. Edes vakava auto-onnettomuus 1996 ei vaientanut häntä. Hän hyödynsi maailmanmatkoillaan pitämäänsä runopäiväkirjaa ja ylsi komeaan loppusuoritukseen, maaäitieepokseen Eanni, eanná?an (Maa, äitini 2001). Valkeapään tuotantoon kuuluu yhdeksän runokokoelmaa, jonka toteuttamisohjelmassa nousee kolme aallonharjaa, ensimmäisenä nuoruuden trilogian yhdistävä Ruoktu Váimmus (Koti sydämessä 1985). Siinä liittyvät kokonaistaideteokseksi runot, piirroksset ja Pehr Henrik Nordgrenin sävellyksen Lauluraito Nils-Aslak Valkeapään runoihin nuotit 40 aukeamalla. Merkittävään asemaan nousevat Valkeapään runot ja piirrokset matkoilta Amerikan preeriaintiaanien ja inuittien vieraaksi. Kuvaohjelmassa on jo kalliopiirrosten ja noitarumpujen merkkikieli. Jo tämä komea opus oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnoksi, mutta sen sai vuonna 1991 runoilijan pääteoksena pidetty kansalliseepos Beaivi, áh?á?an (Aurinko, isäni 1988). Siinä satojen runojen ohella pääosaan nousevat vanhat saamelaisia esittävät kansatieteelliset valokuvat ympäri neljän valtakunnan Saamenmaata. Nils-Aslak Valkeapää oli rajojen ylittäjä monessa mielessä. Hän asui kolmen valtion leikkauspisteessä Enontekiön Pättikässä ja Norjan Yykeänperällä eikä saamelaisena tunnustanut näitä rajoja ainakaan mentaalisesti. Hän liikkui saamelaisten suurlähettiläänä ja joikutaikurina maailmalla perehtyen erityisesti muiden alkuperäiskansojen elämään, mikä näkyy hänen runoudessaan. Taiteilijana hän ylitti monenlaisia rajoja luoden kokonaistaideteoksia runon, kuvan, musiikin, teatterin ja elokuvan valtakunnissa. Näillä keinoin hän palautti saamelaisille vanhan ja loi uuden maailmankuvan tulevaisuutta varten. Hän käyttää täysimääräisesti saamen kielen ilmaisuvarantoja yhdistäen tähän ikivanhoista kalliopiirroksista ja ylimuistoisista kuvarummun merkeistä juontuvaa visuaalista kieltä. Sanansa mukaan Valkeapää tahtoi olla nöyrä kansansa palvelija, soitin jota elämä puhaltaa.

Tutkimus käsittelee varhaista saamelaista runoepiikka 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Keskeisenä tavoitteena on osoittaa kirjallisten runoilijoiden, kansanrunojen ja muun perinteen sisältämien myyttis-historiallisten elementtien merkitys saamelaisen identiteetin rakentamisessa historian eri vaiheissa runsaan sadan vuoden aikana 1820-30-luvulta 1930-luvulle. Koko historiallisessa ulottuvuudessaan ja maantieteellisessä laajuudessaan saamelainen kertomarunous osoittaa tämän runotaidon ja perinnemuodon suuria mahdollisuuksia prosessoida todellisuutta, menneisyyttä ja kulloistakin nykyhetkeä. Runoepiikka käsittelee aikojen myyttisiä alkuja, laajan maan asutushistoriaa, siitojen sisäisiä ja ulkopoliittisia suhteita. Se on kansan tärkeimpiä sisäisen kontrollin ja kiinnostavien tarinoiden kertomisen keino. Sen merkitys saamelaisen nykykulttuurin tienraivaajana ja innovaation lähteenä on jatkuvasti elävä. Se on osaltaan rakentanut sitä perustaa, jolta nykysaamelainen identiteetti ja semiotiikka nousee. Anders Fjellnerin tuotanto on tärkein yksittäinen saamelaisen kertomarunouden kokonaisuus. Hänen runoilijan tekonsa on saamelaiskirjallisuudessa vertaansa vailla. Fjellner puolusti kansansa omaperäistä kulttuurikosmosta, joka kesti vähättelyn ja pakanalliseksi leimaamisen. Hän on osoittanut tien myöhemmille laajan mitan saamelaisrunoilijoille, kuten Hans Aslak Guttormille ja Nils-Aslak Valkeapäälle. Monet saamelaistutkijat ja -aktivistit haluavat kulttuuripoliittisista syistä nähdä Fjellnerin tuotannon hänen muistiin merkitsemänään kansanrunoutena. Mutta nykyään ei ole syytä väittää hänen runojensa olevan kansanperinnettä. Ne eivät ole kansanrunoja, vaan saamelaista klassista taiderunoutta, hänen itsensä mytologian ja kansanperinteen pohjalta sommittelemia eeppisiä runoja, joissa on harkittuja kirjallisia ratkaisuja. Fjellnerin runouden kontekstina ovat kansanperinne ja arkeodoksia, saamelainen mytologia koko laajuudessaan, toisaalta Uppsalan yliopiston antamat opit, antiikin klassinen traditio ja ruotsalainen romantiikka. Myös Kalevalan merkitys Fjellnerille on ilmeinen. Näyttää siltä, että hänen tavoitteenaan oli rakentaa saamelaiseepos. Monet tekijät, kuten tradition ja sosiaalisen tilauksen puute hajanaisen ja laajalle levinneen pienen kansan keskuudessa, virkavelvollisuudet ja julkaisukanavankin puute, lopulta täyteen sokeuteen johtanut silmäsairaus aiheuttivat sen, että Fjellner ei koskaan saanut eepostaan valmiiksi.1930-luvulla, Hans Aslak Guttormin kirjoittaessa eeppisen runoelmansa Cierru jietna meahcis saamen kielen uhanalaisesta asemasta elettiin saamelaisen kansallisuusliikkeen hiljaista kautta vuosisadan alun nousun jälkeen, jolloin saamelaiset pyrkivät enemmistökansojen mallin mukaan saamelaiseen patriotistiseen nousuun. Tämän nousukauden jälkeen seurasi 1920-30-luvulla pysähdys. Tällöin merkittävin kansallinen vähemmistö, saamelaiset, joutui tiukkaan kontrolliin ajanmukaisten rotubiologisten ja oikeistopopulististen oppien mukaan, erityisesti Ruotsissa, jossa rotubiologia ja -hygienia oli valtiollisesti tuettu ideologia ja oppisuuntaus. Näissä oloissa ”lappalaisten” kansallinen liikehdintä olisi tulkittu separatismiksi. Guttormin 1930-luvun alkupuolella kirjoittama runoelma kuuluu tähän saamelaisliikkeen talviunivaiheeseen. Se että laaja teksti jäi tekijänsä arkistoon yli neljäksikymmeneksi vuodeksi, osoittaa kuinka sensitiivinen asia vähäinenkin saamelaiskansallinen nostatus tuona aikakautena olisi ollut. Saamelaisten haavoittuvaa tilannetta Guttorm ilmaisi runoepiikan kautta. Lähes tuhatsäkeisen teoksen teemana on uhanalainen äidinkieli saamelaisuuden syvimmän alennuksen oloissa sotienvälisessä Suomessa. Kaiken kaikkiaan saamelaisilla on kolme merkittävää kirjallista eepikkoa: paitsi eteläsaamelaista Anders Fjellneriä ja pohjoissaamelaista Hans Aslak Guttormia inarinsaamelainen Mikko Aikio, joka ensin mainittuja vielä selkeämmin seisoo kansanrunouden ja kirjakulttuurin rajalla. Myös monet Jacob Fellmanin tallentamat muinaisjoiut ovat intensiivistä runoutta. Saamelaiset ovat tuottaneet kertovassa runoudessaan enemmän ja korkeatasoisempaa tulosta kuin moni suurempi kansa. Ja vaikka Saame kansakuntana on nuori, sen parhaat kirjoittajat ovat tuottaneet ihmiskunnan kulttuurivarantoihin korvaamattomia aarteita. FT, dosentti Kari Sallamaa on Oulun yliopiston kirjallisuuden emeritusprofessori.