Karl-Magnus Spiik

Testaa itsesi ilmaiseksi osoitteessa www.yhteisoohjautuvuus.fi/egoswotMitä teet, kun tiimi ei toimi? Tiimipalaverissa Duracell Doris heittelee kommentteja ja ärsyttää muita. Pehmo Pauli on hiljaa, kärsii väittelyistä ja riitaisasta tunnelmasta. Jahkailija Jaana kertoo mielipiteensä ja yrittää perustella, mutta Doris ei jaksa kuunnella. Käskijä Kallu jyrää muut asenteella Minä olen oikeassa". Tämä tiimi ei pysty yhteistyöhön. Esihenkilölläkin on suuria vaikeuksia saada tilanne rauhoittumaan ja keskustelun asialliseksi. Tuskin onnistuu. Aikaisempien kokemustensa perusteella hän ei jaksa kunnolla edes yrittää. Näin ei tarvitsisi olla. Doriksella, Paulilla, Jaanalla ja Kallulla on kaikki mahdollisuudet yhteistyöhön, josta syntyy työpaikalla erinomaista tulosta ja innostava ilmapiiri. Heistä pitää vain saada parhaat puolet esiin - ja heidän tulee huomioida toistensa erilaisuus sekä käsittää, miksi tiimiin tarvitaan erilaisia ihmisiä kuin he itse. Doris tuottaa uusia ideoita ja innostaa muita. Pauli kuuntelee kaikkia ja kannustaa. Jaana pohtii tarkkaan ehdotusten taustoja ja mahdollisuuksia. Kallu pitää tavoitteet ja budjetit kirkkaana mielessä. Erilaisuuden tuottamasta lisäarvosta syntyy tiimin voimavara. Tiimi kykenee toimimaan itseohjautuvasti ja esihenkilö osaamisineen voi siirtyä muihin tehtäviin, koska häntä ei enää tarvita tiimin johtamisessa. Tämä kirja esittelee, miten tiimissä saadaan paras esiin eri ihmistyypeistä ja miten vältetään ihmisten erilaisuudesta johtuvat turhat riidat. Kirja toimii oppaana erityisesti esihenkilöttömyyteen pyrkiville tiimeille, mutta vinkit ovat helposti hyödynnettävissä myös perinteisissä organisaatioissa.

Kuoleman edessä ihminen on yksin ajatustensa, tunteittensa ja surunsa kanssa. Jokainen kohtaa kuoleman omalla tavallaan. Sitä ei voi harjoitella eikä surusta selviämiseen ole olemassa valmiita malleja. Kirjaan on koottu käytännön keinoja kuoleman ja surevan ihmisen kohtaamiseen. Kirja kertoo miten voi selvitä tuskan keskellä, hyväksyä kuolema ja sen selittämättömyys. Kirjoittaja menetti tyttärensä 2008 ja tärkein tunteiden purkamiskeino oli silloin kirjan Isän suru kirjoittaminen (Mediapinta 2010). Hän ei haudannut surua sisäänsä, vaan kulki sitä kohti, koska tiesi, että vaikeistakin elämäntilanteista voi selvitä. Tämä kirja kertoo kahdeksan vuoden matkasta, joka vapautti kirjoittajan tuskasta. Hän tarkastelee rehellisesti uskomuksia ja erilaisia selviämisen keinoja. Kirjan avulla läheinen ja ammattiauttajakin saa uusia näkökulmia kuolemaan ja tietoa käytännön keinoista, joilla voi auttaa sekä itseään että surevaa ihmistä.” Suruprosessissani kuljin pitkän tien sieluni syvyyksiin, ja lopputuloksena löysin kaiken alta enemmän tasapainoa ja rakkautta ja kaiken kaikkiaan paremman itseni. Surusta en ole luopunut. Suru ja kaipaus ovat herkistäviä tunteita, jotka tuovat Camillan lähelleni, pitävät minut nöyränä ja muistuttavat, mistä elämässä on kysymys arkipäivän keskellä.”

Oman lapsen menettäminen on raskain asia, jonka ihminen voi joutua kokemaan. Kirjoittajan ja hänen perheensä taakkaa lisäsi se, että nuori Camilla kuoli oman käden kautta. Kertomus isän surutyöstä auttaa samanlaisen kokemuksen läpikäynyttä lukijaa käsittelemään menetystään. Samalla se antaa ajattelemisen aihetta jokaiselle vanhemmalle. Tiedänkö oikeasti, mitä lapseni mielessä liikkuu, millaisia murheita ja vastoinkäymisiä seesteisen kulissin takaa voi löytyä? Olenko aidosti läsnä hänen elämässään? Camilla pääsee vahvasti ääneen päiväkirjakatkelmien ja runojen kautta. Yhtä suuressa määrin teos on rehellinen dokumentti siitä kasvuprosessista, jonka Camillan kuolema hänen isässään käynnistää. Kirjoittaja analysoi omia tunteitaan ja reflektoi kokemaansa. Hän osoittaa hyvin suurta rohkeutta päästäessään lukijan näin lähelle itseään. Kertomuksen lopputunnelma on valoisa. Kirjoittaja on kohdannut tyttärensä kuoleman avoimesti ja kunnioittaa hänen ratkaisuaan. Kaipuusta huolimatta elämä menee eteenpäin, eikä läheisten ihmisten suhde pääty kuolemaan.