Katja Seutu

Kuuman ja kylmän maan veisuja. Runoilijan veisu on Katja Seudun viides runoteos. Se kääntyy menneiden aikojen puoleen ja tavoittaa sieltä sen, mitä on olla ihminen. Runot asettuvat dialogiin psalmien ja niiden käännösprosessin kanssa. ”Yritin aloittaa aamun ajatuksella ei ole kuoleman hätää. Valo nousee horisontista ennen kello yhdeksää, juon kahvia, istun tässä, mietin sanaa "tuonela". Että sehän on hyvä sana, eiköhän sitä voisi käyttää. Kaikilla on sellainen omansa, meidän on hyvä meille.” Katja Seutu (s. 1973) on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija. Hän on ollut mukana muokkaamassa Psalmien kirjan nykysuomeksi Suomen Pipliaseuran VT2028 -hankkeessa. Seudun runoja on käännetty saksaksi ja tšekiksi.

Runoja siirtymistä ja lepopaikoista."- - Tarvitaan tauko, joka on tyhjä kohta menemisen ja tulemisen välissä. Tarvitaan verkkojen liitoskohtia, kuten typologioita. Kuten että ontäysin lehdettömiä oksia tai sellaisia, jotka ovat vihreitä mutta autioita taivihreitä mutta eivät yhtään autioita." Katja Seudun neljännessä runoteoksessa suunnistetaan kesannon, joutomaan, rajatilan ja louhosten maastossa ja suuntaudutaan syrjässä olemisen, kuljeskelun, levähdyspaikkojen ja siirtymäreittien mukaisesti, etsitään osallisuutta ja ateriayhteyttä. Katja Seutu (s. 1973) asuu Helsingissä ja on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija. Seudun runoja on käännetty saksaksi ja tšekiksi.

Runoteos maailman tilasta ”ihmisen lapsi on hauras // jäätähti, joka sulaa lasiin / pimeys, joka ensin ympäröi ja sitten peittää / yritys, joka jää yritykseksi // lapsi menee rikki, poikanen menee rikki, taimi / menee, metsä ilmakehä menee” Jäätyväinen on kirjoittamista siinä, mitä planeetallemme tapahtuu juuri nyt. Runoissa kuljetaan kauhun ja uhkan tuntemuksissa ja näkymissä, mutta etsitään mahdollisuuksia asettua uudelleen luonnon kiertokulkuun ja toivoon, kohdata siivekkäiden ja puiden katseet. Katja Seutu (s. 1973) asuu Helsingissä ja on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija. Seudun runoja on käännetty saksaksi ja tšekiksi. Jäätyväinen on hänen kolmas runokokoelmansa.

Runojen kokija matkaa tyhjyyden kokemuksesta kohti resonoivaa sisätilaa: ymmärtää kuljettavansa mukanaan häntä, kiertolaista. Minän ja sinän vaelluskontakti muuntuu persoonallisemmaksi. Teoksen runoissa tutkitaan tilaa, jossa minä ei koe olemistaan enää subjekti- ja objektisuhteiden kautta sekä kohtaamisen mahdollisuuksia. Sinä et kiellä menemästä, et tulemasta. Istuisin tässä, jos vain voisin. Mutta minä menen ja minä tulen. Aina vain, hullun hyrrä.

Maila Pylkkönen (1931-1986) oli keskeinen roolirunon uudistaja suomalaisessa runoudessa. Ensimmäinen väitöskirja Pylkkösen runoudesta tarkastelee millaiseen poeettiseen taustaan Arvon roolirunoilmaisu liittyy, miten roolirunon keskeiset lajipiirteet toteutuvat teoksessa ja mikä merkitys roolirunoksi luennalla on teoksen kokonaisuudessa. Tutkimus nostaa viktoriaanisen draamallisen monologin tradition ja kirjailijaryhmä Kiilan runouden teoksen tärkeiksi lajitaustoiksi. Kirjoittaja hyödyntää puhutun kielen tutkimuksen näkökulmia ja käsitteitä, joiden avulla hän valottaa Arvon puheenomaisuutta ja vuorovaikutuksellisuutta.