Katja Törmänen

Kiehtova fantasiaromaani vie keskelle rautakautista Pohjolaa ja heimojen välienselvittelyjä Kohtalo ja muinaiset perinteet ovat heittäneet siskokset Aslaugin ja Freydisin erilleen toisistaan. Kumpikin on jättänyt vanhan kotikylänsä taakseen ja joutuu hakemaan paikkaansa uudessa yhteisössä. Jumalten oikut punovat sisarusten kohtalot jälleen yhteen, mutta riittävätkö heidän näkijänlahjansa pelastamaan sotaa käyvät kylät, kun niitä uhkaavat ikiaikainen kirous ja miehinen vallanhimo?

Mitä pitää tehdä, kun saa kuulla olevansa vuosisataisen perhekirouksen seuraava uhri? Mitä voi tehdä, jos kirous määrää pojan laskemaan jotain joka ikinen päivä elämänsä loppuun, tekemään aikuisena työtä numeroiden parissa ja vielä kieltää käyttämästä mustia vaatteita, ikinä? Voi yrittää kumota kirouksen. Ainoa ongelma on, ettei Lassi tiedä, miten. Mutta kun käy ilmi, että naapurin Annakin on sukukirouksen alla ja että heillä molemmilla on paitsi kirouskello, myös samanlainen hopeinen avain, alkaa pikkuhiljaa tapahtua. Enää ei tarvita kuin Heskilian kuningaskuntaan johtava ovi metsässä, pari lohikäärmeenvartijaa - ja tietysti ne lohikäärmeet - sekä pakollinen vaatteidenvaihto, ja Lassi ja Anna ovat matkalla päihittämään Juoniusta, vuosisatoja ihmisiltä aikaa varastanutta maahista. Niin, paitsi etteivät he edelleenkään ole varmoja, miten se lopulta pitäisi tehdä... Vanhoilla tarinoilla voi olla yllättäviä seurauksia, ja mitä Juonius lopulta tekeekään varastamallaan ajalla? Hyppää mukaan seikkailuun ja lue, miten Lassin ja Annan käy!

Jos on kumonnut yhden kirouksen, osaako automaattisesti kumota toisenkin? Tätä joutuvat miettimään Anna ja Lassi tässä Heskilian perilliset -sarjan toisessa, itsenäisessä osassa, jossa Heskilia on uudenlaisen, oudon uhan edessä: mikään ei tunnu juurtuvan kunnolla. Taivaalla lentelee heinää ja viljaryppäitä, ja kaukana Alkusaarella kaatuilevat jo Heskilian vanhimmat puutkin, ne, jotka pitävät valtakuntaa paikallaan. Kaiken takana täytyy olla Juoniuksen laatima kirous, se alkaa olla selvää, mutta miten se puretaan? Tällä kertaa ohjeet ovat, jos mahdollista, aiempaakin kummallisempia: Anna ja Lassin tehtävänä on kiinnittää Heskilian juuret uudelleen. Jotenkin asiaan liittyvät kultainen höyhen ja vanha puinen soutuvene, mutta miten, se on Juurtensitojan ja Souturin itse selvitettävä. Eikö sankarointi ollut kuin vaikka polkupyörällä ajo, että kun sen kerran oppi, sitä ei unohtanut koskaan? Ja että kun oli ensin ajanut kolme metriä, viisi metriä oli paljon helpompi, ja kilometrin jälkeen kolme ei tuntunut enää niin uuvuttavalta kuin ensimmäisellä kerralla? Vai oliko sankarillinen toiminta sittenkin kuin kielitaito: ruostui käytön puutteessa?