Surusta on kirjoitettu monta tarinaa, tämä on yksi niistä. Äidin puhetta pojalleen - olemassaolon täyttymykselle ja sen tarkoitukselle. Lapsen menetystä ei voi selittää ulkopuoliselle, ei analysoida, ei työstää pois. Kuin maahan iskeytyvä meteoriitti, joka tuhoaa hetkessä kaiken elämän. Elämän, josta on luovuttava, mutta jota kuitenkin on pakko jatkaa. Maailmassa, joka on muuttunut vieraaksi. Tankamuotoiset runot syntyivät aikana, kun kaikesta oli kulunut jo muutama vuosi; herkeämätön sisäinen kipu etsi ulospääsyä, kanavaa. Runojen alkulähde on jossakin kahden maailman välimaastossa, jossa saattoi aistia läsnäolon, sanoa kaiken, mikä jäi sanomatta, viettää hetki yhdessä, olla jopa onnellinenkin, irrallaan kaikesta. Kuulla ja tulla kuulluksi ilman sanoja. Tämä kirja ei ole pelkästään kanava surulle, vaan myös nöyrä kunnianosoitus elämän suuruudelle ja moninaisuudelle.