Katriina Huttunen

Surevan lähestyminen on monelle vaikeaa, mutta aina voi toivottaa hyvää surua. 100 kertaa parempi suru on helposti lähestyttävä opas, joka nyrjäyttää totutut käsitykset myötäelämisestä. Teos puolustaa jokaisen oikeutta surra omalla tavallaan ja ravistelee pinttyneimpiä fraaseja sekä tyhjiä toivotuksia. Mitä sanoa läheisensä menettäneelle ihmiselle? Kuinka kohdata vakavasti sairas ystävä? Tämä kirja on tarkoitettu kaikille, jotka kohtaavat läheisensä menettäneitä tai vakavasti sairaita. Sen kiertelemätön, katsomuksellisesti neutraali ote haastaa niin ystävät ja tuttavat kuin kokeneet ammattilaiset pohtimaan sanojaan ja toimintatapojaan. Sadassa tiiviissä teesissä kirjoittajat auttavat ymmärtämään ihmisiä, jotka ovat joutuneet kasvokkain kuoleman kanssa. Se kutsuu uudenlaisiin kohtaamisiin, joita toksisen positiivinen aikamme kipeästi tarvitsee. Samalla se antaa sureville ja sairaille välineitä ymmärtää, miksi heitä ei aina ymmärretä. Katriina Huttunen on pohjoismaisen kirjallisuuden suomentaja ja kuolemansurukirjailija. Mari Pulkkinen on kuolemansurusta väitellyt tutkija, joka kouluttaa suomalaisia ymmärtämään surua ja surevia. Kirjoittajat ovat myös surevia äitejä, ja heitä yhdistää usko hyvään suruun.

Naisen tytär on tehnyt itsemurhan. Selviää, että masennukseen sairastunut tytär on lunastanut apteekista kahtena peräkkäisenä päivänä kaikki hänelle määrätyt reseptilääkkeet. Minkäänlaista viestiä tytär ei ole jättänyt. Mikään äidin elämässä ei enää koskaan ole kuten ennen. Suru on tullut hänen elämäänsä jäädäkseen. Lohtua ei ole. Äidin koti on nyt vanhalla hautausmaalla, jonka hautoja katsellessaan hän tuntee kuuluvansa johonkin. Vain siellä hän tuntee hetken rauhaa, siellä hän voi olla tyttärensä luona, surunsa kanssa. Menetyksen mukana tulee viha. Itsesyytökset, raivo, pettymys itseen, toisiin. Pelko, kauhu, häpeä. Katumus. Mutta suurin kaikista on suru. Ja syvän surun keskellä on salaisuus, tytär, lapsi jota ei enää ole. Menetyksen mukana tulevat myös sanat. Nainen alkaa kirjoittaa, eikä hän halua lopettaa. Surun istukka on Katriina Huttusen omaelämäkerrallinen esikoisromaani, joka on täynnä epätoivoa, raivoa ja yllättävää kauneutta. Kertoja katsoo armottomin silmin elämää, kuolemaa, itseään ja ihmisiä ympärillään. Romaani ravistelee lukijaa kohtaamaan kuoleman tabut ja kyseenalaistaa koko olemassaolollaan kulttuurin, joka haluaa unohtaa kuoleman jokapäiväisen mahdollisuuden.(Kirjan kanteen on kuvattu seuraavat teokset: Laura Pehkonen, Golden Drool, 2018, Jögge Sundqvist, Minietagär Fyrben, 2017)

Holokausti ei mene ohi. Viha ja syyllisyys ovat Euroopan yhteistä perintöä. Miten ymmärtää sitä mitä ei voi ymmärtää? Jälkikuolema - epämukavia ajatuksia holokaustikirjallisuudesta sisältää esseitä kuolemansurumyönteisen kirjallisuustyöläisen hyllystä. Teoksessa katsotaan keskitysleirikirjallisuuden taakse ja annetaan puheenvuoro selviytymisestään selviytymättömille epäonnistujille, kompastellaan idän ja lännen holokaustin nimettömien uhrien nimissä ja luetaan vanhaa ja uutta kirjallisuutta Norjan juutalaisten likvidoinnista, Buchenwaldin tanskalaisista poliiseista, Auschwitzin Sonderkommandosta ja sotalapsenlapsen syyllisyydestä. Jälkikuolema tarkastelee syyllisen moraalia, kansanmurhan muistamista ja tietoista unohtamista, vaikenemisen mekanismeja, välttämätöntä häpeää, vastuukysymyksiä ja suremisen tärkeyttä. Katriina Huttunen (s. 1959) on pohjoismaisen kirjallisuuden suomentaja ja itsemurhasyyllisyyteen erikoistunut kuolemansurukirjailija.

Toisen tytär ei jaksanut elää, toinen valitsi lapselleen kuoleman. Kahta surevaa äitiä yhdistää ehdoton, pysyväksi asettunut kuolemansuru. He kirjoittavat surusta, josta ei ole mahdollista eikä edes tarkoituksenmukaista toipua. Heidän surullaan ei ole muuta tavoitetta kuin suru. He elävät surunpilaajien maailmassa. He ovat surun toisinajattelijoita ja uskovat että sureminen on aina arvokasta ja välttämätöntä, sillä vakavasti otettu suru palkitsee: se antaa heille itsensä ja samalla kaiken, millä on merkitystä. Tähän kirjaan kootuissa kirjoituksissaan he kertovat, mikä tekee heidän surustaan hyvää.

Vanha nainen kävelee hautausmaalla ja kutsuu sitä seikkailuksi. Hänen lapsensa on kuollut, tehnyt itsemurhan. Nainen kantaa pysyväksi asettunutta kuolemansuruaan, pohjajäätä, tekee Hietaniemestä itselleen kodin. Täällä hän on arvaamattomien mahdollisuuksien äärellä. Sillä hautausmaa on maailma maailman sisällä, paikaton paikka, jossa elämästä tulee kuolemaa ja kuolemasta elämää, yksityisestä surusta yhteistä, julkista ja puolueetonta. Hautausmaalla kaikki katoaa ja säilyy ikuisesti. Suru asuu hautausmaalla, ja siellä asuvat itkukuuset, verivaahterat ja pieni pyökki. Sammal, jäkälä, saniainen, isomaksaruoho ja muratti. Mustarastas, orava, kärppä ja rotta. Vuodet vaihtuvat, kukat lakastuvat, toisinaan meri on jäässä. Vahtimestarit tekevät työtään, sirottelevat uutta tuhkaa Kuusilehtoon. Nainen kävelee, merkitsee muistiin vanhojen helsinkiläisten ammatit, uudet haudat, ikuisuuden keston ja liian nuorina kuolleet liian monet lapset. Oman lapsensa haudalla hän pitää liekin palamassa. Mustaa valoa on Katriina Huttusen toinen kaunokirjallinen teos. Se on hypnoottinen kertomus ajattomuuden ja ajallisuuden leikkauspinnalta, valppaille kävelyretkille houkutteleva henkiopas, kunnianosoitus ikivihannalle surulle ja hautausmaakasveille.