Kauko Karivuo

Kuu ja aurinko vierekkäin, niin kuin sinä ja minä, ihan lähekkäin. Mittasuhde on suunnaton, maailmankaikkeuden ja meidän rakkauden. Nimemme kirjoitettu pilviin on, kuvamme heijastuu päähän valovuosien. Ei meitä erilleen mikään saa, muu kuin maailman loppu, sitten aikanaan. Aika avaruuteen sukelletaan, mustaan aukkoon, varovasti kurkataan. Aika pysähtyy kokonaan, tämä hetki kestää, ikuisuuden saa. Loputtomaan tulvaan lempeyden, me hukumme, toisistamme kiinni pitäen, emmekä enää milloinkaan, palaa rantaan lohduttomaan.

Lintu levoton, häkissään riuhtoo, tahtoisi nousta, ei pääse lentoon, on vanki esteiden, raudasta väännettyjen, tahtoisi liidellä, yllä niittyjen. Lintu rauhaton, maisemaa katsoo, on edessä kalterit, ikkunan verho, joskus valosta, pilkahduksen näkee, tahtoisi vapauteen, kahleet särkeä. Ihmismieli, kuin lintu pieni, hento on, kuin sudenkorento, tahtoo lentää, vapaana liitää, ei sitä saa, kiinni pitää.

Kaikki päättyy ajallansa, vielä kerran omillansa, suosta syvimmän pinnan alta, nousee yön ytimestä. Lepää siinä hetken aikaa, saattaa tuskan vainajan hautaan, herää henkiin tuonelasta, katse kohti taivasta.