Kristiina Kalleinen

Vuodet 1809 ja 1863 ovat Suomen historian merkkipaaluja, joiden merkityksestä kiistellään edelleen. Vallitsiko Venäjän imperiumiin liitetyssä suuriruhtinaskunnassa Porvoon maapäivistä lähtien pysähtyneisyyden kausi, joka päättyi vasta vuoden 1863 valtiopäiviin? Elettiinkö täällä yli puolen vuosisadan mittaista valtioyön aikaa? Valtioaamun aika monipuolistaa kuvaa autonomisen suuriruhtinaskunnan ensimmäisistä vuosikymmenistä sekä suomalaisten ja venäläisten suhteista. Sensuurista, virkabyrokratiasta ja santarmivalvonnasta huolimatta kehitys oli ripeää monilla yhteiskunnan aloilla. Tuolloin syntyivät muun muassa ensimmäiset säästöpankit, vapaapalokunnat, naisten hyväntekeväisyysyhdistykset, lukuyhdistykset sekä tieteelliset seurat ulkomaisine vaihtoyhteyksineen. Teos on synteesi ajanjaksosta, jolloin versoi ajatus Suomen omasta valtiollisuudesta ja laskettiin perusta myöhemmin toteutetuille yhteiskunnallisille uudistuksille.

Valtiosihteeri R. H. Rehbinder oli avainasemassa, kun juuri Venäjään suuriruhtinaskuntana liitetyn Suomen asemaa pyrittiin vakauttamaan. Rehbinder esitteli Suomen asioita Venäjän keisarille kolmen vuosikymmenen ajan, ja samalla seurasi ja kontrolloi ilmapiiriä ja tapahtumia Suomessa. Toisin kuin tähänastisessa tutkimuksessa on annettu ymmärtää, Rehbinderin merkitys keisarin edustajana korostuu myös 1830-luvulla ja etenkin katovuosien aikana, jolloin hän keisarin käskystä ja keisarin antamilla valtuuksilla teki kiertomatkoja Suomessa tilannetta selvittäen ja virkamiehille käskyjä antaen. Tieteelliseen tutkimukseen pohjautuva yleistajuinen elämäkerta R. H. Rehbinderistä sopii kaikille Suomen suuriruhtinaskunnan alkuvuosikymmenien historiasta kiinnostuneille.

Teos kartoittaa Koillisväylän löytäjästä N. A. E. Nordenskiöldistä tunnetuksi tulleen suvun historiaa 1700-luvulta 1900-luvun alkuun. Suvun kautta kuvataan 1800-luvun yhteiskunnallista dynamiikkaa sekä avioliittostrategioiden ja verkostojen merkitystä. Tutkimus tuo esille uutta tietoa myös aikakauden luonnontieteellisestä toiminnasta ja matkoista. Yleisestä aatelin toimintamallista poiketen Nordenskiöld- suvun jäsenet eivät halunneet sopeutua elämään Venäjän keisarin alaisessa Suomessa, mikä aiheutti muuttoliikkeen Ruotsiin ja lopulta suvun sammumisen Suomessa.

Kesällä 1911 ryhtyivät taiteilija Akseli Gallen-Kallela, kuvanveistäjä Alpo Sailo, professori E. N. Setälä sekä kansanrunouden tutkija V. Salminen perustamaan Kalevalaseuraa: kansallinen tiede ja taide tuli yhdistää harmoniseksi kokonaisuudeksi. Tämä on säilynyt seuran päätehtävänä koko sen satavuotisen toiminnan ajan. Seuran toiminnan pysyviä piirteitä 1920-luvun alusta lähtien ovat olleet Kalevalanpäivän vietto ja vuosikirjan ilmestyminen sekä 1960-luvulta lähtien taiteilijoille, tutkijoille ja perinteenkerääjille myönnetyt Kekrinpäivän palkinnot. Kalevalaseuran juhlavuonna julkistettavan satavuotishistorian kirjoittaja FT Kristiina Kalleinen on poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa.