Tämän kirjan nimi, Sielunikkuna, on saksankielessä tavallinen yleiskielen sana - Seelenfenster - jolla on monta merkitystä. Nettiajan kaupallinen ihminen voi käsittää sielunikkunan näyteikkunaksi, jossa mainostetaan omaa blogia, omia hengentuotteita tai kokemuksia. Esitellään omaa itseä tai myydään vaikka silmälaseja tai lasinpesunesteitä. Henkisemmin asennoituvat kauppaavat sanalla terapiaa, itsetuntemus- ja henkistymiskursseja. Esoteerikot opastavat pitämään sielunikkunan auki itään- tai länteenpäin. Kummitustenkin on kuviteltu kurkistelevan sielunikkunan kautta. Näkemisestä tai katsomisesta on kysymys: silmät ovat sielun peili on yhtä kuin sielunikkuna. Sielunikkuna-käsite on aikojen kuluessa muuttunut yhä abstraktimmaksi. 1400-luvun lopulta säilyneissä hirsisissä maalaistaloissa eri puolilla katolista Sveitsiä on ulkoseinän yläosassa pieni puuluukulla suljettava aukko, josta sielun on ajateltu lähtevän kuoleman jälkeen. Sitä on sanottu sielunikkunaksi. Siinä merkityksessä se esiintyy tässä kirjassa. Suomalais-ugrilainen kulttuuri ei tunne tätä tapaa; me olemme laittaneet vesilasin kuolevan viereen, että sielu voi peseytyä, käydä saunassa, ennen lähtöään. Mutta ehkä käsite on abstrahoitunut jo vuosisatoja sitten. Sveitsiläinen Schreiner Zeitung (Puuseppä-lehti) päättelee, että sielunikkunaksi sanottu luukku on ikkunan alkumuoto, kun lasia ei ollut eikä ikkunaa kaivattu valaisemiseen, elettiinhän pääasiassa ulkosalla päivänvalossa. Tämä ikkunan esi-isä on jäänyt muistoksi menneestä taloon, kun siihen on aikojen saatossa rakennettu uusia oikeita ikkunoita.
