Liisa Paasikari-Salo

Harrastajajoukko osallistuu kutsutulle ohjelmamatkalle naapurimaahan. Yleisö tulee esityspaikalle naamioituneena. Illan vapaa seurustelu tapahtuu pussipimeässä salissa. Kaikkien aikojen rohkeimmassa avautumistilanteessa kuulijaa pyydetään tunnistamaan isäntäväen rankka elämäntaival lapsuudesta aikuisuuteen, mikä kertojalle itselleen merkitsi sanaa elämänvalhe. Menneisyyden paljastamisen uskotaan antavan voimaa virheitten korjaamiseen tulevina aikoina. Tunnustusten vastaanottajia, ymmärtäjiä ja tiedon välittäjiä toivotaan löytyvän etenkin suomalaisten keskuudesta, muualtakin kuin mahdollisen oman suvun kaukaisesta piiristä. Jokaisen kuulijan menneisyys on etukäteen selvitetty myös samoilta lapsuusvuosilta kuin kertojat itse.

Tampuuriteatteria tutuille -kokoelma sisältää improvisoituja kokonaisuuksia, joita satunnaiset ryhmät ovat aika ajoin vapaa-aikoinaan järjestäneet.

Kirja TÄYSIN TOINEN IHMINEN on kirjoittajan kahdeksas teos. Se kertoo todellisen selviytymistarinan hämäläismiehestä (s. 1888), joka kansalaisoikeuksien palautumisen jälkeen toimi oman kotikaupunkinsa kunnallisissa luottamustoimissa 30 vuotta ja tuli huomioiduksi kaupungin kultaisella ansiomerkillä. Eläkeajan lähestyessä hän päätti hankkiutua uudenlaiseen tuttavapiiriin, piilottaa menneet onnen ja epäonnen hetket itsevalitun ystävä- ja tuttavapiirin keskellä. Miten keksintö toteutui? Kirja Täysin toinen ihminen seuraa ikämiehen kahtakymmentä valoisasta vuotta, jona aikana hän sieppaa erikoisella tavalla lähelleen nuoria henkilöitä, joihin uskaltaa luottaa. Hän irrottautuu kaikin keinoin raskauttavasta ”punanauhan varjosta”, mikä häntä oli vuosikymmenten ajan piinannut. ”Jälkipolvien kuuluu saada tietää”, hän toisteli ja kertoi nuoruusvuosien painajaisista vasta 1970-luvun lopulla. Valtuusto- ja muilla luottamustoimilla hänen ei tarvinnut satakuntalaisystäville elämänmuotoaan perustella. Kipeimmät salaisuudet hän piilotti myöhemmin löydettäviksi.

Pojat eivät ymmärtäneet kodin luovuttamista vieraille, eivätkä isän katoamista. Heidän oli sopeuduttava vieraan talon pikkurengeiksi aikuisten työympäristöön. Isoveli pakeni alaikäisenä Amerikkaan. Pikkuveli pääsi aloittamaan koulun, jonka Vapaussota lopetti. Kaupan puotipuksuna ollessa hän ajautui naapurin vanhan emännän loiskauttaman kaljakasteen jälkeen pellonraivaajaksi ja myöhemmin rajan takaa tulleiden tukijaksi. Pikkuveli Jussi, kirjan päähenkilö, ehti etsiä paikkaansa lähes kaikkien aikakaudessa ilmenevien mahdollisuuksien ja toivottomien epäonnistumisten kautta.

Kirja seuraa kulttuuritilanteiden julkisuudelta piilossa pysyneitä syntyvaiheita 1940-luvulta tähän päivään. Se paljastaa, miten ohjelmistoihin vaikuttavat korkean tason ammattilaiset, sellaiset kuin aikoinaan Eeva Kaarina Volanen, Tarja Tuulikki Tarsala, kansainvälinen näyttelijätyön valmentaja Kozana Lucca tai emerituspiispa, raamatunkäännöskomitean pj. Aimo Nikolainen. Vain lopputulos tulos näkyy, kun ohjelma pystyttään hyväntekeväisyysjärjestöjen, kulttuurilautakuntien, laitosten ja seurakuntien tarvitsemiin tapahtumiin. Kirja paljastaa niitä yllätystilanteita, joiden kautta Suomeen on saatu jopa kulttuurimaratoneja ja mitä vaikutuksia tapahtumilla jokamiehen arjessa on ollut. Kokonaisuus on tässä ajassa tarpeellinen, kiinnostava ja tietorikas kuvaus.

"Onko mahdollista, että kotikylän taivas ja maa luotiin ennen meidän vaarin aikaa?" ihmettelivät kylän lapset 1930-luvulla. Tiedonkatkosta ei luodossa ole syytä selittää vuoden 1918 tapahtumilla. Miksi menneisyys oli hukassa? Kirja tutkii suvun jatkumista ja kertoo tarinoita kylän kehityksestä Henrik-piispan ajoilta tähän päivään. Luonnossa toimeen tuleva väki eli heimokautena hiljakseen pienten jokien yhtymäkohtien paikkeilla kalan ja metsän saaliin turvin. Lohi alkoi kiinnostaa myyntimiehiä. Uusi sukupolvi etsi turvallisen asuinpaikan ja merkitsi oman ranta-alueen. Suku raivasi elintilaa Kokemäenjoen keskelle, kivikkoiseen Kiettareen saareen. 1400-luvun loppuun mennessä syntynyt kolmen talon kylä säilytti talojen paikat ja nimet tähän päivään. Kiettareen kosken yläpuolella sijaitsi heimokaudella huittislaisten maanomistajien, laamanni- ja pappissukujen pystyttämiä kala-aittoja. Ajan oloon läheisyyteen nousi taloja, joita verotettiin, ja niiden nimet tunnettiin ennen kuningas Kustaa Vaasan aikaa. Joen rengastama kivikkoluoto pysyi vuosisadasta toiseen ulkoapäin huomaamattomana ja saman kokoisena.