Lapsesta lähtien minulla oli tapana ajatella ajatuksia ja tutkiskella mielenliikkeitä kynä kädessä. Siirsin niitä sanoiksi paperille, samalla etäämmälle itsestäni, useimmiten runomuotoon. Palatessani tekstiin myöhemmin, muutin siinä lähes aina jotakin. Koin itsekin muuttuneeni, olin joko loitontunut asiasta tai lähentynyt sitä. Runo ja minä kasvoimme yhdessä. Vuosien tekemiselläkään en koe saaneeni runojani ”valmiiksi”, olenhan itsekin sisäisesti aina keskeneräinen. Runo on matkasauva tai matkatoveri, eteneminen yhteistä.