Maire Soiluva

Laama ja alpakka ovat lähisukulaisia, Etelä-Amerikasta kotoisin olevia kamelieläimiä, mutta ne ovat rantautuneet myös Suomeen. Ne ovat saaneet myös mitä erilaisimpia tehtäviä, varsinkin alpakka: se on saanut villan kasvattamisen lisäksi toimia terapiaeläimenä, maisemanhoitajana ja lemmikkinä. Näiden karvaisten kaverien suosiota ei ihmettele ollenkaan, kun katsoo niiden kuvia: sekä laamat että alpakat ovat hyvin ilmeikkäitä ja hauskan näköisiä. Tässä kirjassa tutustutaan laamojen ja alpakoiden elämään sekä Etelä-Amerikassa että koto-Suomessa. Runsas nelivärikuvitus.

Niin kuin eskot ja kaikki muutkin tietävät, maailma muuttuu. Ja isovanhempana oleminen sen mukana. Mitä isovanhemmalta vaaditaan ja mitä isovanhempi itse haluaisi antaa; kohtaavatko toiveet? Pitääkö vaativasta työurasta eläkkeelle selvinneen opetella sen seitsemät ruokavaliot ja muistaa vaihtuvien uusioperhekuvioiden ajankohtaiset kiemurat? Riittääkö lapsenlapselle lämmin syli ja tarinat siitä, millaista ennen oli, vain pitääkö isovanhemman hankkia uusimmat sovellukset ja pelit ja vehkeet, jotta lapsen aika sujuisi rattoisasti? Kenen ehdoilla isovanhempien luona ollaan? Entä jos lapsenlapset viedään erotilanteessa sen seitsemän meren taakse ja osoitetta ei kerrota? Näitä ja paljon muuta Maire Soiluva pohtii uudessa kirjassaan tuttuun tapaansa humoristisesti ja vaikeita asioita kaihtamatta. Miten voi yhtä aikaa naurattaa ja puhua tärkeistä asioista? Sen porilainen toimittaja ja kirjailija Maire Soiluva osaa, mistä todistavat myös hänen aikaisemmat kirjansa Mistä virastosta lupa? ja Rakkautta ruudun takaa, joista jälkimmäinen on käännetty myös viroksi.

Tässä kirjassa tapaamme muun muassa parit Näyttelysonnin ja Elämäni Donnan, Puikko-Pirkon ja Vasarattoman Veikon, Siiri Säilöjän ja Maurin, Metsien miehen, Kainalokehrääjän ja Urho Uroon. Parin kumpikin puoli saa tilaa kertoa itsestään ja suhteesta toiseen. Ristivalotuksessa tulee esiin suhteet solmut ja kompastuskivet, mutta myös ne onnenkohdat, jotka pitävät parit yhdessä. Lukija tunnistaa kertomuksista oman suhteensa. Ja toivottavasti ymmärtää, että aina ei tarvitsisi olettaa, vaan voisi myös kysyä ja etenkin kuunnella. Jos mies viihtyy yksinään autotallissa, kyse ei välttämättä ole rakkauden puutteesta. Lukkiutuneista rooleista irti päästäminen voisi myös tehdä hyvää. Laajaan haastatteluaineistoon perustuva teos haastaa ihmiset pohtimaan omaa suhdettaan ja tulkintojaan siitä. Kaiken sen arkisen arkeologisen aineksen alla, joka on vuosien kuluessa kerääntynyt, on edelleen ne siniset silmät ja viehkeä hymy, johon ensitapaamisella ihastuttiin. Maire Soiluva on porilainen toimittaja ja kirjailija, jonka kirjojen aiheet kumpuavat ympäröivästä elämästä. Aiheet saattavat vaikuttaa ensi silmäyksellä ruohonjuuritason asioilta, mutta samalla ne analysoivat terävästi nyky-yhteiskuntaa. Aikaisempien kirjojen aiheina on ollut vanheneminen ja parin etsiminen internetistä. Viime vuonna ilmestynyt Rakkautta ruudun takaa -teos on käännetty viroksi.

Millaista nykyään on olla keski-ikäinen nainen? Millaisiin muotteihin vanhenevaa ja vanhaa naista yritetään puristaa? Saako vanhalla olla oma elämä vai onko hän lapsenlapsien tai muiden sukulaislasten ilmainen hoitaja? Puhutaanko vanhasta naisesta yksinäisenä naisena vai seniorisinkkuna? Nykyisten keski-ikäisten ja vanhempien ihmisten nuoruus oli aivan toisenlaista kuin heidän vanhemmillaan. Se näkyy myös vanhuudessa. Vai näkyykö? Onko luutuneet käsitykset vanhuudesta mahdollista muuttaa? Näihin, ja moniin muihin kysymyksiin Maire Soiluva etsii humoristisella tyylillään vastausta. Tämän kirjan jokainen nainen, joka vanhenee, haluaa lukea kukkeimman nuoruuden jälkeen.

Kumppanin hakeminen verkosta saattaa vaikuttaa pelottavalta tai hankalalta. Maire Soiluva opastaa, miten seuranhakupalveluissa kannattaa toimia ja miten välttää pahimmat karikot. Mukana on aitojakäyttäjien kokemuksia, jotka kertovat sekä epäonnistumisista ja onnistumisista. Netti on yksi vaihtoehto kumppanin löytämiselle. Ei yhtään sen helpompaa kuin kyläjuhlien lavatansseissa tai muistiin painuneiden nuoruusvuosien discoissa, mutta nykyään ihan yhtä yleinen ja hyväksyttävä tapa.

Vähä himmeetä kertoo Tammelan Kaukjärvelle perustetun vaivaistalon, sittemmin kunnalliskodin historiasta liitettynä oman aikansa ajankuvaan. Kirja on ote aikansa sosiaalipolitiikasta, köyhäinhoidon historiasta. Vähä himmeetä kertoo kunnalliskodista ja erityisesti sen mielisairasosastosta, Hourulasta ja sen asukkaista, hoitajista ja muista työntekijöistä. Osa tiedoista on löytynyt dokumenteista, mutta vielä löytyi monta henkilöä kertomaan elämästä kunnalliskodilla, tietysti pääasiassa sen viimeisiltä vuosikymmeniltä. Kunnalliskodin ja Hourulan menetys oli Kaukjärven kylälle aikanaan kova isku. Osa kunnalliskodin rakennuksista on aikain saatossa palanut, sortunut ja purettu. Hourula ja vanha sauna sekä talonmiehen rakennus ovat kuitenkin uuden omistajan myötä otettu jälleen käyttöön ja elämä palannut tähän, nyt Himmeekyläksi kutsuttuun paikkaan. Vähä himmeetä tallettaa palan paikallista historiaa, olkoon se kunnianosoituksena ihmisille, jotka ovat tällä paikalla asuneet ja tehneet työtä sekä heille, jotka ovat suhtautuneet lämmöllä vähäosaisiin ja hoivaa tarvitseviin.