Margareeta Koskinen

Naisen paikka. Eteläpohjalaisten naisten tarinoita 1600-luvulta nykypäivään antaa äänen naisille, joita historiankirjoituksessa harvemmin kuullaan. Menneisyytemme ei ole vain vuosiluvuilla täplitettyä kertomusta hallitsijoista, sodista ja sotapäälliköistä. Se ei ole ainoastaan vahvojen historiaa koulutetuista, menestyneistä ja rikkaista miehistä. Siihen kuuluvat myös maaseudulla taloissaan, tölleissään ja toisten nurkissa asuneet naiset ja lapset, joita ei aina mainita edes kirjojen marginaaleissa. Jos köyhä mies oli ennen nimetön, täysin näkymättömiä olivat heidän vaimonsa ja lapsensa. Usein naista kutsuttiin vain jonkun tyttäreksi tai vaimoksi. Margareeta Koskinen uppoutuu teoksessaan eteläpohjalaisen sukunsa naisten vaiheisiin 1600- luvun puolivälistä lähtien ja käy heidän kanssaan vuoropuhelua, joka avaa lukijalle kiinnostavia ja koskettavia näkymiä tavallisten naisten elämään. Könnin ja Hällströmin sukuun on kuulunut vahvoja, hauraita, viisaita ja vallattomiksi jätettyjä naisia, jotka nyt saavat arvoisensa esittelyn.

”Minä olen kokemäkeläisen kauppiaan poika.” Muuta ei everstiluutnantti Reima Koskinen puhunut isästään, ja monesta muustakin asiasta hän vaikeni. Hän lähti talvisotaan jo ennen varusmiespalvelusta, kävi sodan aikana kadettikoulun ja oli sodan jälkeen ensimmäisen kurssin opettajana uudelleen avatussa Reserviupseerikoulussa. Suomenmielisenä hän kielsi ruotsinkielistä vaimoaan puhumasta äidinkieltään. Mikään hänen elämässään ei ollut tavanomaista, saati yksinkertaista.

Myrskylästä kaikki alkaa pari sataa vuotta sitten. Kun perhe menettää kotinsa Liljendalissa, pojat päätyvät työhön Helsinkiin. Itsenäistymistaistelut, suomalaisuusaate, sodat ja IKL eivät jätä ketään kylmäksi. Suvun viisi sukupolvea löytää kotinsa milloin Oulusta tai Kittilästä, milloin Helsingistä, Ähtäristä, Kuusamosta, Petsamosta tai Loviisasta, joku myös Kiinasta ja Ruotsista. Lydia synnytti kahdeksan lasta, joiden elämä oli riipaisevaa, joskus myös hauskaa ja hurjaa. Häkellyttäviä käänteitä ei puuttunut. Hellin oli esikoinen ja hänestä kasvoi voimakas nainen, vaikka mieluummin olisi ollut vain miehen kylkiluun palanen. John kapinoi eikä sopinut mihinkään muottiin. Ester tavoitteli vaurautta ja perhettä ja sai ne lahjaksi ja lainaksi. Arni sai elää vain kaksi vuotta. Toini toivoi helpompaa elämää. Hänestä tuli taistelija. Anna eli viikon eikä enää herännyt. Mary kaipasi kaksoissisartaan ja halusi tehdä ihmisille hyvää kahden edestä. Arne inhosi olla sisarussarjan kuopus - ja tunteellisin. Jokaiselle tulee joskus eteen järkyttäviä tapahtumia, sellaisia iskuja polvitaipeisiin, että luulisi ihmisen jäävän kontalleen loppuiäksi. Mistä he löysivät voiman nousta - vai löysivätkö? Teos on itsenäinen jatko-osa Margareeta Koskisen kirjalle Naisia, lapsia - ja Albert.

Moni uhkailee kirjoittavansa totuuden anopistaan. Margareeta Koskinen on kirjoittanut Irma-anoppinsa lapsuudesta ja nuoruudesta hänen avioitumiseensa saakka. Sitä ennen on kuitenkin seurattu esiäitien ja -isien elämää, yritetty selvittää, miksi Irmasta tuli Irma. Vaikka kirja kertoo historiallisista henkilöistä oikeissa ympäristöissään, siinä on käytetty myös kirjailijan vapautta. Suvussa on ollut isänmaanystäviä ja maattomia, puolisoja ja lemmittyjä, onnea ja ongelmia, sotia ja lapsia. Ei näillä ihmisillä ollut rikkautta, ei aina rakkauttakaan, mutta niillä korteilla pelattiin, jotka jaossa oli saatu. Anopin isän suku oli elänyt läntisellä Uudellamaalla, hänen äidinpuoleinen sukunsa tullut Pohjois-Savosta. Isoisä Albert oli Latviassa syntynyt Venäjän hallituksen santarmi sortokausien aikana. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Helsinkiin ja Vaasaan, mutta pistäydytään myös muualla Suomessa, Venäjällä sekä Latviassa. Liikutaan 1700-luvun loppupuolelta aina sotien jälkeiseen aikaan, eletään yhden suvun kautta sekä oman maamme että santarmilaitoksen kuohuvaa historiaa. Suunniteltu haastattelujakso jäi lyhyeksi anopin sairastuttua. Margareeta Koskinen on sen vuoksi etsinyt lisätietoja historiankirjoista ja vanhoista sanomalehdistä. Ilman satoja tutkimustunteja eri arkistoissa, ilman Suomen ja Latvian kansallisarkistoista löydettyjä asiakirjoja tämä kirja olisi jäänyt kirjoittamatta.