Mari Mörö

"Tuomo rakensi pelin valmiiksi aamua varten ja kirjoitti pelivihkoon kirjaimet P, O ja T. Papan pelimerkiksi hän otti hevosenkengän, Otto pitäisi ämpäristä ja hän itse otti leivän. Kullekin pelimerkille oli tehtäväpinkassa omat korttinsa, Tuomo oli ne kirjoittanut. Poikkeusoloissa." Kesä 2024. Nootteja ja helikoptereita lentelee, eläkeläisiä pitää kieltää menemästä marjaan varuskunta-alueiden läheisyydessä. Ensin oli pikkuviha, sitten isoviha ja nyt totutellaan kestovihaan. Historian ja maantiedon opettaja Tuomo on kissansa kanssa Mikkelissä Saimaan mökillä. Vaimo on ikonimaalauskurssilla Valamon luostarissa. Tuliverkko-nimistä lautapeliä kehitellyt poika menee sotaharjoituksiin. Isäpappa on haudassa, kuten velikin, mutta kapiaisten jäämistölle ei jaksa nyt tehdä mitään. Ehkä kaikelle on käyttöä. Tuomo alkaa pelata lautapeliä yksin. Isompiin uutisiin ei osaa varautua, ihmeisiin vielä vähemmän. Onko turvallisuus ilmoitusasia vai tahdonalaista toimintaa?

Kukkasille puhuvat kaikki, mutta kukkasuutari rupattelee myös kompostille. Maaliskuu koittaa, ja taas hän kykkii, kylvää ja kurkottaa: täyttä on ja tungosta tulee, vaan ei valmista koskaan. Ruukkuja retuutetaan ja kiviä käännellään, ja välillä tavataan muita vihertumppuja. Ja niin selviää esimerkiksi se, mitkä ovat seitsemän uutta kuolemansyntiä tarhassa ja kuinka edistää puutarha terapiaa. Entä keitä ovat nykyajan vihreät velhot? Vapaammin versoo on garden writingia alusta loppuun. Tarinat rönsyävät, ja kasvikuntaa kannatetaan ja kumarretaan. Toivosta ei hellitetä, eikä huumorista tingitä. Koreat kasvit pääsevät oikeuksiinsa harvinaisessa kuvamateriaalissa, jonka kuvaamista varten on valvottu yö poikineen, kukat kun eivät juuri nukkumisesta perusta. Mari Mörö (s. 1963) on palkittu kirjailija. Pitkän kuunnelma- ja nuortenkirjailijauran jälkeen romaani Kiltin yön lahjat (WSOY, 1998) oli ilmestymisvuonnaan Finlandia- palkintoehdokkaana ja sai Runeberg-palkinnon 1999. Mörö on toiminut pitkään luovan kirjoittamisen opettajana ja sanataideohjaajana. Hän on työskennellyt kuunnelmakäsikirjoittajana, script editorina ja dramaturgina Yleisradiossa 1995-2005. Keväällä 2018 julkaistiin Mörön puutarhakirja Kukkanuottasilla (Teos), ja vuonna 2020 saatiin kaivattua jatkoa Kukkasillaan-kirjan muodossa.

Tuhannenkymmentä perhosta nivoo samoihin kansiin kymmeniä ihastuttavia runontaimia Mörön aiemmin ilmestyneistä lorukokoelmista, ja uusiakin unennuppujaon seassa. Villit sanakieputtimet ja öiset tuumailut hyrräävät sulassa sovussa, ketkä omissa osioissaan, ketkä toistensa lomassa. Mirkka Eskonen on kuvittanut lorueläimille idylliset ja vehmaat elinympäristöt.

Mari Mörö on suomalaisen ”garden writing”- kirjallisuuden guru. Kaunokirjailijan tyylillä ja intohimoisen puutarha-ammattilaisen osaamisella Mörö taikoo lukijoille toinen toistaan ilahduttavampia tekstejä. Kukkanuottasilla on kokoelma persoonallisia, hulvattomia pakinoita puutarhanhoidon ankarasta arjesta ja villeistä visioista. Toteemipölli ehtii muuttua mullaksi ennen kuin päätyy paikalleen, hyönteisaineksista vääntyy herkku poikineen, tilusten energioita käy mittailemassa kaikkien konsulttihörhöjen äitihahmo, työkalut saavat siunauksen ruosteen varalta, vihertumppujen vanhainkoti suunnitellaan aasta ööhöön, elokuva valmistuu samalla kuin tomaatit kypsyvät junan katolla, kukkasuutareita pestataan rengeiksi kaikenlaisiin koteihin, kasvatusesitelmän pito onnistuu myös jakkupuvutta ja yleisöttä, puutarhahistoriasta on iloa presidentiksi nimitettäessä. Kirjassa on runsas nelivärikuvitus, sekin Mörön omaa käsialaa. Mörö on rakentanut omaa puutarhaansa Mikkelissä jo 20 vuoden ajan. Kun yksi kivenjärkäle on kammettu paikalleen, on ollut seuraavan vuoro. Muutama kottikärryllinen (ehkä noin 10 000?) on kuskattu kohdilleen hiekkaa, multaa, turvetta. Jokunen kannullinen vettä (keskikokoisen järven verran?) kasveille juotettu. Kun pussillinen siemeniä on peitelty maahan ja parisenttinen pensaantaimi istutettu, pian ovat jo lentäneet hedelmäiset höytyvät ilmassa ja ruskalehdet kerrostuneet kompostiksi. Ihan kohta on tullut uusi kevät, niin kuin nyt. Kukaan ei ole kirjoittanut puutarhasta kuten Mari Mörö, eikä kovin moni pääse niin liki puutarhaharrastuksen syvintä ydintä.

Mari Mörön kauan odotettu uutuusromaani paiskaa entisen avioparin Kanadaan, kaukaiselle Malkosaarelle. Samaan paikkaan perustettiin suomalaisten utopiayhteisö kauan ennen kuin tasavallasta oli tietoakaan. Utopia kesti parisen vuotta, mutta nyt Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi saarelaiset haluavat järjestää juhlat. Lisäksi joltain paikalliselta on saatu lahjoitus, jonka turvin yksityinen museo laitetaan kuntoon. Romaanin kertoja pestataan saarelle nimeämään ja järjestelemään museon Suomi-tavaraa, auttelemaan juhlien järjestämisessä ja pitämään huolta talon rähjästä. Huollettavaa on myös toisessa rähjässä; mukaan reissuun tunkee väen vängällä näyttelijän urallaan epäonnistunut ex-mies Pete. Hajavalo on tragikomedia onnellisten saarelta, sieltä missä utopiaa ja mennyttä museoidaan ja varastoidaan. Museon kellarissa pokasahojen, kalanpyydysten ja hiirten syömien punalippujen keskellä arvaamattomaksi muuttuva maailma heittää utopian, perheen rippeet ja yhteisön puntariin - niin Kanadassa kuin Suomessa. Mistä pitää kiinni ja mistä on laskettava irti? Mörön mestarillisen hauska ja tarkka lause naurattaa ja liikuttaa. Hajavalo paljastaa asiat tarkemmin, sillä häikäisyyn ei kannata eikä voi luottaa.

Kukkasuutarin sielu on puutarhakirja sen varsinaisessa merkityksessä. Teos avaa portit Mikkelissä sijaitsevaan Mörönperän monipuoliseen ja laajaan puutarhaan. Kukkasuutarin sielu on lastattu kuvilla ja tarinoilla. Kirja on tarkoitettu kaikille puutarhan ja jutustun parissa viihtyille. Sitä on ravittu toivolla ja tekemisen ilolla kirjoittajan persoonalliseen tyyliin. Mari Mörön laajaan ja palkittuun tuotantoon kuuluu puutarhakirjojen lisäksi mm. romaaneja, lyhytproosaa ja kuunnelmia. Kirjailijan ja puutarhan töiden ohella lisäksi hän opettaa luovaa kirjoittamista. Kirja on tekijän kuvittama.

Kypsä ero on sellainen, etteivät lapset muuta kodistaan. Antaa aikuisten rampata asunnosta toiseen ja luukusta kolmanteen. Tämä on äidin ja ex-vaimon ehdoton vaatimus, hänellä kun on jo ammattinsa puolesta näkemystä ja paljon varoittavia esimerkkejä. Ja hevonpaskat. Kolmen kodin loukussa ja kierrätysperheiden kiihtyvässä kippiliikkeessä kukaan ei asu oikeasti enää missään. Hoitolaitokseen joutuneen ukin omistamassa kodissa perikunta tekee tahattoman ihmiskokeen, tavattoman kypsän ja halvan eron. Mutta muuta kypsää ei tontilla ole kuin puutarhaa hoitamaan palkatun Hakkilan kärräämä kasa hevosenpaskaa. Hakkila hakee saataviaan pitkin kesää. Kivipurosta, karppialtaasta ynnä muista pihan lavasteista ei kukaan maksa, ja 7- ja 9-vuotiailta on paha mitään periä, varsinkin kun ne lukkiutuvat pihan leikkimökkiin ja leikkivät kuollutta. Tämä porukka osaa totisesti olla pihalla ilman perhe- saati vihersuunnittelua. Hakkila joutuu laatimaan uudet säännöt ja ennen kuin kukaan huomaa mitään, niistä pidetään jo kiinni. "Kuka tahansa voi haluta olla perhe ja käsi sydämellä sanon, että siitä vaan. Kaapuyhteisöt, Sateenkaariperheet, torsoperheet, versoperheet, kaiken maailman silmu-itu-lisukeviritykset: vilpittömästi niissä ihmiset haluavat onnistua. Homo sapiens voi haluta symbioosia oliviipuun, kultakalan tai moottoripyörän kanssa, seota peruskallioon tai pohjaveteen, jopa yhtäaikaisesti. Jokainen saa määritellä itse, mikä ja miten on perhe, että se tässä ajassa on suopeaa, helpottavaa ja vapauttavaa."

Ne on liimattu kiinni alustaansa ja niitä on tuhansia. Niiden päälle on laskettu silikonia. Kaikki katsovat samaan suuntaan, vaikka mitään ne eivät enää näe. Yksikään ei lennä kahdeksikkoa, surise saati sano mitään. Enää. Onko kauniimpaa, suuritöisempää ja puhuttelevampaa nähty? Euroopan kulttuuriministerit ovat koolla Helsingissä. Kaupunkia ehostetaan monin tavoin. Sen vuoksi kärpäsillä päällystetty istuin, taideteos, pääsee viikoksi näytteille Helsingin asemahalliin. Tavalla tai toisella se linkittyy ihmisten elämään. Mari Mörön tragikoominen romaani Kärpäsen koulukantaa ilmavuudessaan pitkälle: on monisyinen aihe, herkullinen kieli, luja teema ja ennen kaikkea saatanallinen määrä kärpäsiä ja sanottavaa. Surina alkaa ja läpse käy, tarina kulkee useammalla siipiparilla ja ilmatilaa vallaten.