Maritta Hirvonen

Enkelikello on novelliantologia ihmisen ymmärryksestä: sen painosta ja ulottuvuuksista. Tekstit ovat Mörönperän verkkokurssilaisten kirjoittamia.

Tampere Filharmonian historiikki on kertomus tehdaskaupungista, jolla oli unelma sinfoniaorkesterista. Unelma toteutui, mutta tehdaskaupunkia ei enää ole; viimeinen kone Tampereen keskustan viimeisellä tehtaalla sammui kesäkuussa 2025, kun Takon kartonkitehdas suljettiin. Eero Kososen 37 vuotta kestäneestä kapellimestarikaudesta on moni asia muuttunut ja kehittynyt, mutta hämmästyttävän paljon pysynyt myös entisellään: sinfoniakonserttien ohessa on lastenkonsertteja, juonnettuja konsertteja, kamarimusiikkia, oopperaa, viihdekonsertteja, konserttien taltiointeja, esiintymisiä kotisalin ulkopuolella... Vaikka orkesteri muuttuu, vastaa ajan uhkiin ja haasteisiin, sen perustehtävä ja toimintatavat säilyvät entisellään. Sinfoniaorkesteri taidelaitoksena on parin vuosisadan aikana hioutunut timantti, jonka hienous on kyvyssä luoda uutta, samalla kun se vaalii ja siirtää perinnettä. Tällä kirjalla haluan kertoa myös orkesterin arjesta, työstä mikä ei näy yleisölle, niin lavalla kuin lavan takanakin.

"- Mitä täällä tapahtuu, Péter kysyi vieressään seisovalta naiselta. - Turkin ja Unkarin päämiehet ajavat tästä kohta. Sininen valomeri alkoi vilkkua Kaarikadun päässä. Ensin tulivat moottoripyöräpoliisit ja niiden perässä kymmenkunta mustaa, panssaroitua maastoautoa. Tyhjinä tuijottavine lamppusilmineen ne etenivät kuin tankit... Jostakin hypähti punkkarilta näyttävä tyttö, tuskin täysi-ikäinen, ja astui pari askelta kadulle näyttäen ohi kiitävälle autokolonnalle keskisormeaan. Poliisit liikahtivat, mutta tyttö oli jo juossut pakoon. Péter oli ehtinyt saada kuvan... Samassa hänen olkapäähänsä tartuttiin. Keltaliivinen hahmo ärähti jotakin ja osoitti kännykkää. Péterin oli näytettävä kuvat, ja miehen unkarin ja englanninsekaisista komentosanoista hän ymmärsi, että ne oli poistettava. Niin hän tekikin, ja näytti varmuuden vuoksi vielä seuraavat kuvat Szentendren kirkoista ja kaduista. Sitä vain ei poliisi tiennyt, että kuva oli Péterillä varmassa tallessa, pilvipalveluun kopioituneena."---"Näitä portaita oli siis isoisä astellut, näitä pylväikköjä ja kattoholveja tarkastellut, satoja, ellei tuhansia kertoja. Péter tunsi hartautta ja kunnioitusta, ja siinä seisoessaan, korallinpunaisen portaikon puolivälissä, hänestä tuntui kuin koko 150 vuoden mittainen kauneus hitaasti lävistäisi hänen mielensä ja kehonsa, ja että jollakin tavoin myös hän, maankiertäjien heimoon syntynyt sirkuspoika, kuuluisi siihen jatkumoon. Hän kuvitteli näkevänsä tummiin pukeutuneita hahmoja kulkemassa portaita ylös ja alas, kuin vanhassa rakeisessa filmissä. Kuulevansa puhetta, askeleita kivisillä portailla, satunnaisen naurahduksen. Péteriä pyörrytti, ja hän otti tukea kaiteesta."

Rutilla oli uskomaton huumori ja itselleen nauramisen taito. Eikä se ikinä tuominnut mistään. Hyväksyi ja rakasti vain, ja kaikesta sen kanssa pystyi puhumaan.(Veera Gustafsson)Oli hirveän kiva tutustua Uskoon, kun siinä oli yhtäkkiä säveltäjä, joka osasi sanoa mitä tekee ja mitä tapahtuu. Teoksistaan näki, että sillä oli palava sielu täynnä kaikenlaisia tuntoja.(Meri Louhos)Ruti oli herkkä ihminen. Voimakas, käheä ääni antoi ensin vaikutelman vahvuudesta, mutta jopa kaltaiselleni nuorelle ihmiselle sieltä tuli läpi se herkkyys ja se, miten vakavasti se mietti asioita. En muista, että olisi koskaan sanonut yhdellekään oppilaalle ilkeästi.(Raija-Leena Söderholm)Oli hirveän sympaattista käydä siellä heidän kotonaan. Rutikin pyörähti siinä ja oli hirveän iloinen, sanoi aina jotakin hauskaa. Oli sellainen rehevä tyyppi. Usko oli todella ystävällinen, lämmin ja hymyilevä. Tuli sellainen tunne, että säveltäjät on mukavaa porukkaa, johon on kivan kuulua.(Lotta Wennäkoski)-----Aikaviivoja, rakkautta rakentaa kuvan taiteilijapariskunnan, koreografi Ruth Matson (1931-2020) ja säveltäjä Usko Meriläisen (1930-2004), elämästä, työstä ja merkityksestä tanssin ja säveltaiteen uranuurtajina Suomessa.

Lyhyen naisen lyhyet tarinat on kirjoitettu leikisti mutta tosissaan. Niissä vilahtavat niin Mahler ja Debussy kuin ranskalainen chanson ja Jukka Poikakin. Kanttori Tarmo Kiisselin taituroima Für Elise juhlistaa kauppiasparin seurapiiritilaisuuden.” Poulencin klarinettisonaatin puolessa välissä Paavon silmät menevät kiinni. Luulen, että se on nukahtanut taas. Vähän virkeämmänsorttista miestä olin sieltä Tinderistä itselleni ajatellut, mutta valikoimaa ei paljon ollut. Väliajalla Paavo puhkeaa puhumaan. Sille on tullut mieleen Los Paraguayos, jota se vuosikymmeniä sitten oli kuullut Risulahden lavalla. Siinä klarinetissa oli ollut jotakin samaa, iloista ja haikeaa yhtä aikaa. Se oli sitä liikuttanut, melkein kuin Olavi Virran laulu.”

Komediantit on kertomus sirkuksesta, rakkaudesta ja pakolaisuudesta. Maneesilta vaunuun kuuluva musiikki tuo muistoja mieleen Arabella Schreierille, jonka tie oopperan balettioppilaasta kiertävän sirkusperheen artistiksi on ollut kuoppainen, mutta täynnä elämää. Päähenkilön ja Dresdeniin jääneen ystävättären kirjeenvaihdossa kohtaavat kaksi lapsuutta ja todellisuutta, natsi-Saksan ja DDR:n. Voiko kummastakaan selvitä? Maritta Hirvosen esikoisromaani on kirjoitettu rakkaudesta sirkukseen, musiikkiin ja taiteeseen.

”Jouni oli meistä kaikista lahjakkain. Hänellä vain oli omat kiemuransa”, sanoi Kaija Saariaho kollegastaan. Hämäränmaassa valon syvyys kertoo 59-vuotiaaksi eläneen säveltäjä Jouni Kaipaisen tarinan. Ystävien, sukulaisten ja kollegojen kertomusten kautta piirtyy kuva poikkeusihmisen elämästä, suurten linjojen renessanssihahmosta, joka tunnollisesti arkistoi pienimmätkin muistonsa. Lapsuuden erityislahjakkuudesta ja omintakeisuudesta kertovat äiti Anu Kaipaisen muistiinpanot. Jouni Kaipaisen (1956-2015) henkilökuvan kautta kirja kasvaa yhden säveltäjäpolven tarinaksi, joka edelleen jatkuu ja kansainvälistyy. Huomattava osa nuoren polven säveltäjistä on ollut Kaipaisen oppilaita. Jouni Kaipainen oli taiturillinen tekstien tuottaja. Kirjaan on koottu hänen kirjoituksiaan viideltä vuosikymmeneltä, muutaman yleisen artikkelin lisäksi säveltäjän omien teosten sekä Beethovenin teosten esittelytekstit. Yhdessä ne muodostavat ainutlaatuisen, kulttuurihistoriallisesti merkittävän lukupaketin.

Paperitehtaan työmies Albin Valkamalla ja patruuna Fredrik Idestamilla on yhteinen unelma. Molemmat tahtovat hyvinvointia ja edistystä itselleen ja perheilleen, samalla Suomelle ja Nokialle. Seiso vankkana suomalainen kertoo miten unelma Albinin 13-lapsisessa perheessä toteutuu ja millaisia uhreja se vaatii. Albin ja kaltaisensa lähtivät torpista tehtaisiin. He rakensivat Suomea osaltaan, pienellä paikkakunnalla, jonka nimeä maailmalla tuskin tunnettiin, yhteisvastuun ja tulevaisuudenuskon kannattelemina. Yksi laulu johdattaa sukua läpi vuosikymmenten." Albin ja Alma elävät meissä ja lapsissamme, kaikki heidän kokemuksensa, työnsä ja ponnistelunsa kohti parempaa maailmaa. Kuvissa he saattelevat meitä katseellaan ja toivovat parasta jälkeen tuleville."

AIKA RIISUA MASKI on kertomus sirkuksesta, kuvista ja ihmisen järkkymisestä. "Vanhempanne saivat lahjakkaan lapsen, mutta eivät osanneet aloittaa sillä mitään. Vaan ettepä osannut itsekään." Näin oli psykoterapeutti todennut Timo Kanervalle. Timolla oli ollut kaikki hyvin niin kauan, kun hän oli kyennyt harjoittamaan kehoaan huippusuoritukseen taitovoimistelijana ja sirkusakrobaattina. Kun sillä tiellä tuli seinä vastaan, alkoivat vaikeudet, joille ei näyttänyt tulevan loppua. Yksi kuitenkin kantoi häntä: kuvien tekeminen. Mutta silläkin oli sudenkuoppansa. "Ihmistä ymmärtääkseen kannattaa tutustua ihmisyyden ääri-ilmiöihin", opasti Timo kirjan tekijää. Siihen hänellä itsellään oli ollut tilaisuus Saksan psykiatrisissa sairaaloissa viettämiensä jaksojen aikana. Onko mentävä rikki tullakseen ehjäksi? Onko totuutta olemassa, vai onko kaikki vain illuusiota? Näitä kysymyksiä pohtien Maritta Hirvonen tekee aistivoimaista matkaa kuvien ja kuvajaisten maailmassa yhdessä lapsuudentoverinsa Timon kanssa.