Marjatta Viikilä

Marjatta Viikilän kahdeksas runokokoelma tarttuu painavin säkein elämän hetkellisyyteen. Se kerrostaa lapsuuden muistot havaintoihin nykypäivästä ja luopumisen vääjäämättömyydestä. Rehottavassa luonnossa ja lapsissa näyttäytyy kuitenkin elämän jatkuvuus. Viikilä kirjoittaa aistimusvoimaista runoa, joka on jatkuvassa liikkeessä ja kääntyy arvaamattomiin suuntiin. Crescendo näyttää runoilijassa uuden puolen: mietiskelevän ja lyyrisen, irrottelevaa kokeellisuutta unohtamatta.

Kuuluuko kielessämme ammoin eläneiden äitiemme ääni, runoilija ky-syy. Marjatta Viikilän runoissa ajan ja paikan rajat ovat liudentuneet. Runo karkaa puutarhasta kallioluodoille ja aurinkotuuleen. Enteillään tulevaa, emmitään uusia maailmoja. Olenko yövahti, runoilija ihmettelee, nahaton ja silti rooleja täynnä. Hämärässä runoilija näkee parhaiten, mustan pilven alla Rosario ei kuki enää ja puhuri repii Lumon terälehdet irti. Pakko on lainata Maestrolta saappaat. ”Käytän sumeilematta valtaasi.” Hämäräsilmä on vantaalaisen Marjatta Viikilän seitsemäs runokokoelma.

Uusissa runoissaan Marjatta Viikilä tutkailee takapihan ihmeitä ja vaeltaa keskellä suurta kosmosta. Edith Södergranin lailla hän käy titaanien taistelua löytääkseen oikeat sanat maailmassa, joka kieppuu muutoksen tilassa. Suuret visiot ja lähimmäinen ovat hänelle yhtä tärkeitä. ”Olisi toisin jos olisit täällä.” Marjatta Viikilän runot ovat viisaita ja viattomia, hurjia ja nöyriä. Ironiaa on äänessä silloin kun Viikilä puhuu kirjoittamisen opettamisesta. Kuun kivinen kirjain on vantaalaisen Marjatta Viikilän kuudes runokokoelma. Ole varovainen, rakas lukija: ”Jos kuulet jytinää, se ei ole juna.”