Paavo Noponen kutsui aikoinaan televisiota "uudeksi perheenjäseneksi", jolla on "paljon outoja ja yllättäviäkin piirteitä". Teos kertoo siitä, miten perheenjäsen osoittautuikin Troijan hevoseksi, joka toi kaikkien muiden herkkujen ohella olohuoneisiin politiikan ja poliitikon. Moni porvari sai nyt ensi kertaa kuulla ja nähdä kommunistin puhuvan, ja monen duunarin kotiin tunkeutui lihaa ja verta täynnä oleva porvari. Radion pahamaineinen Pienoisparlamentti sai television myötä jatkoa vaalikeskusteluista ja -valvojaisista, Peukaloruuvista ja Jatkoajasta, jossa esiintyi charmikkaaseen tapaan pääministeri Mauno Koivisto. Kirja on historiallisin esimerkein pippuroitua mediafilosofiaa, jonka lähtökohtana on Walter Benjaminin kuulu essee Taideteos mekaanisen uusintamisen aikakaudella. Tekijä testaa ja päivittää hänen ajatuksiaan elokuvasta ja elokuvatähdistä television ja poliitikon kohdalla. Totuutta tämän päivän imagopolitiikasta ja -poliitikosta ei etsitä parturista ja vaatekaupasta, vaan siitä miten uusi medium haastoi perinteisen politiikan muodot. "Älä lähde hyvistä vanhoista asioista, vaan uusista huonoista", voisi kuulua teoksen motto. Kirja ei tyydy valittelemaan kansan vieraantumista politiikasta, vaan väittää myös poliitikon vieraantuneen itsestään ja muuttuneen tavaran kaltaiseksi julkisuuden markkinoilla kiertäväksi olioksi, jonka olennaisin piirre on toisto. Oman käsittelynsä saa muun muassa politiikan ja huumorin suhde, kyyninen katsoja, Mannerheimin aavemainen hahmo, Urho Kekkonen varhaisena mediafilosofina, Mauno Koivisto brechtiläisenä poliitikkona sekä tämän päivän "proustilainen politiikka". Tekijä selvittää vihdoin myös Sauli Niinistön menestyksen salaisuuden.
