Mika Honkalinna

Valokuvitettu tarina miehen ja koiran kumppanuudesta sekä heidän retkistään metsissä ja soilla. Kirjassa pohditaan ihmisen ja eläimen elämänmittaista suhdetta, luopumista, ikävää, sekä uuden alkua. ”Kuljen tuttua metsäpolkua, jota Lupen kanssa tallattiin lukemattomat kerrat. Haron katseellani sen varvikossa häärivää punaturkkia. Kurkkua kuristaa. En tiedä missä se nyt on, mutta tässä vierelläni se ei ainakaan ole. Jonain päivänä ei olisi minuakaan tallaamassa näitä polkuja, eikä se tunnu enää niin kummalliselta. En pitänyt itseäni erityisen intohimoisena koiraihmisenä, kunnes tutustuin vuoden vanhaan irlanninsetteripoikaan Lupeen. Sen kanssa meistä tuli nopeasti erottamattomat kumppanit, ja luonnonvalokuvaajan työni myötä kuljimme 13 vuoden ajan yhdessä pitkin poikin valtakunnan metsiä ja soita. Matkalle mahtui hienoja hetkiä luonnossa, mutta myös jännitystä ja vaaranpaikkoja. Yhteinen polkumme päättyi odottamattomalla ja ikävällä tavalla. Päässäni alkoivat pyöriä kysymykset luopumisen tuskasta, ikävästä ja sen oikeutuksesta, kun kohteena on eläin. Pohdinnat avasivat omaan identiteettiini liittyviä kysymyksiä ja selvensivät suhdettani muihin ihmisiin ja siihen, miksi toimin toisinaan niin kuin toimin. Uuden retkikumppanin hankinta alkoi pyöriä päässäni, mutta se ei käynyt aivan helposti.”

Mukaansatempaava tarinallinen valokuvateos suomalaisilta soilta. Suo siellä vie lukijan niin pohjoisen tulvivalle aapasuolle, etelän keidassuolle kuin pohjois-karjalaiselle ennallistamisalueelle suo-ojia tukkimaan. Suomaiden villi kauneus hurmaa ja viekoittelee yhä uusia kulkijoita huomaansa. Suurten soiden yksinäisyydessä on tilaa etsiä itseään ja koetella voimiaan. Mitä kaikkea kätkeytyy rämeiden, korpien, nevojen ja lettojen suopursuntuoksuiseen ja suomuralta lemahtavaan juurevaan olemukseen? Millaisena soiden huikea kauneus näyttäytyy ilmasta katsottuna ja miten suot ovat muuttuneet nujerrettavista vitsauksista suojelu- ja retkikohteiksi. Teoskertoo luonnontilaisista soista, jotka ovat kappale kotomaamme kaikkein villeintä ja alkuperäisintä luontoa. Mika Honkalinna on vapaa luonnonvalokuvaaja ja kirjailija. Suo siellä on hänen kymmenes teoksensa. Vuonna 2015 ilmestynyt Korppiretki valittiin Vuoden luontokirjaksi.

Hirsitalossa, metsän keskellä asuvan luontokuvaajan teräviä havaintoja ja upeita kuvia lähiluonnosta. Sillä metsään minä kaipasin, pois peltojen tuulisilta ja aukeilta laakioilta. Kului reilu puolitoista vuotta, kunnes tarjoutui talonpaikka keskeltä metsää vanhan torpan pihapiiristä. Talo valmistui aikanaan ja vanhasta torpasta pihapiireineen tuli osa meidän pihapiiriämme. Luonto on nyt lähellä, ja vaivattomimmillaan sitä pystyy tarkkailemaan ikkunan läpi sisätöitä tehdessä. Marjastus- ja sienestysmaat alkavat heti kotiovelta, ja pihapiiriä ympäröivissä metsissä saattaa kohdata lähes minkä tahansa metsän asukin. Vanhan vitsin mukaan suomalainen haluaa asua omakotitalossa kaupungin keskustassa järven rannalla. Miten elämä muuttuu, kun luonnonvalokuvaaja-kirjailija perheineen muuttaa rivitalosta hirsitaloon lammen rannalle keskelle metsää? Millaisia havaintoja kotirappusilta alkava lähiluonto tarjoaa ja millaisen luontosuhteen metsän keskellä asuminen juurruttaisi lapsiin? Päivittäiset patikkalenkit metsässä kasasivat muistiin havaintoja ja huomioita. Yksittäiset maastonkohdat, niiden muodot ja rytmit alkoivat elää mielessäni ja saada syvempiä merkityksiä, kun niitä katsoi aina uudestaan valojen ja vuodenaikojen vaihdellessa. Asioita alkoi nähdä toisin. Keskiössä ei ollut enää yksittäisen maastonkohdan näennäinen mitäänsanomattomuus, sen arvottomuus kansallismaisemien statuksen rinnalla tai ylipäänsä mikään ulkoisista seikoista johtuva arvottaminen, vaan asioiden tajuaminen ja ymmärtäminen sinällään. Olen opetellut katsomaan yhä lähemmäs, yhä syvemmälle. Mika Honkalinna on vapaa luonnonvalokuvaaja ja kirjailija. Talo metsässä on hänen yhdeksäs teoksensa. Vuonna 2015 ilmestynyt Korppiretki valittiin Vuoden luontokirjaksi.

”Oikeastaan jo venematkal selvis sen pämästerin sisältö.” Helmipöllö laulaa vimmaisessa soidintranssissa suon laidalla. Liikkumattomaksi jähmettyneen hyisen äänettömyyden keskellä pöllön hypnoottinen puputus muuttuu väreileväksi aineeksi, josta voi ottaa kiinni. Taustahiljaisuus soi korvissa, kunnes se alkaa sihistä ja rahista... Lintumies on valokuvaa ja kaunokirjallisuutta yhdistävä romaani, tragikoominen tarina henkilökohtaisten ongelmien riivaamasta pohjimmiltaan hyvästä ihmisestä, joka rakasti luontoa, lintuja ja etenkin pöllöjä. Se on kertomus veijarista, joka kulki omia polkujaan ja josta ei kaikesta huolimatta voinut olla pitämättä. Kirja kertoo isien pojista ja luontosuhteen kehittymisestä kipeiden lapsuusmuistojen vastapainoksi, mutta myös kaveruudesta ja lapsuuden varjoista vapautumisesta. Hilpeänkosteilla linturetkillä tummien pohjavirtojen ylle leviää lämminhenkinen ja vapauttava nauru.” Venerantaan ilmesty sellanen epämääräsen näkönen äijä. Ruskeaks paahtunu bodari ilman paitaa, vaik oli vast nipinnapin ohitettu toukokuun puolväli. Sil oli muovikassi, joss oli purkki hernekeittoo ja avaruuskangas tyynyks sekä kymmenen litran muovikanisteri. Luulin ekaks, et se oli vettä, mut saares, tai oikeastaan jo venematkal selvis sen pämästerin sisältö”, Eikka muistelee naureskellen. Mika Honkalinna on kymenlaaksolaislähtöinen, nykyisin Limingassa asuva vapaa luonnonvalokuvaaja ja kirjailija. Lintumies on hänen kahdeksas teoksensa. Vuonna 2015 ilmestynyt Korppiretki valittiin samana vuonna Vuoden luontokirjaksi.

Suuri pöllö sisältää kertomuksia huuhkajan, suuren petolinnun ja ihmisen rinnakkainelosta Kymenlaakson takamailta Helsingin keskustaan sekä tämän rajapinnan synnyttämistä ajatuksista.