Mikko Moilanen

Miksi Suomesta on löytynyt niin paljon viikinkimiekkoja? Arkeologi Mikko Moilasen upeasti kuvitettu teos haastaa käsityksen rautakauden Suomesta köyhänä syrjäseutuna. Viikinkimiekat Suomessa -kirja johdattaa lukijan viikinkiajan Suomeen ja Eurooppaan, ajan väkivaltaiseen kulttuuriin ja uskomuksiin. Miekka oli viikingille sekä yliluonnollisia ominaisuuksia sisältävä ase että statusesine ja perintökalleus, jonka valmistaminen vaati suurta taitoa. Tunnetut INGELRII- ja ULFBERHT miekat olivat Ragnar Lothbrokin ja hänen aikalaistensa tavaramerkkejä. Valmistettiinko näitä miekkoja myös viikinkiajan Suomessa, vai olivatko ne arvokasta tuontitavaraa? Mikko Moilanen on viikinkiaikaisiin miekkoihin erikoistunut arkeologi ja seppä.

Synkät tarinat kertovat Suomessa rauhan aikana teloitettujen historian. Mikko Moilasen menestysteos Suomen pyövelit (Docendo 2019) kertoi kuolemantuomioita toimeenpanneiden virkamiesten tarinoita. Nyt on asiakkaiden vuoro. Suomessa kuolemaantuomituista löytyy tietoa 1500-luvulta alkaen, ja viimeinen rauhan aikana kuolemaantuomittu mestattiin vuonna 1825. Mikko Moilanen on kerännyt tiedot 1 500 tapauksesta, joissa tuomittu päätyi mestauslavalle tai hirsipuuhun. Tietokirja Kohtalona mestauslava esittelee kuolemaantuomittujen taustoja, elämänkulkua ja tuomioon johtaneita rikoksia. Tarkemmin tarinoissa paneudutaan reiluun 20 tapaukseen. Oikeus ei ollut summittaista, vaan asiakirjalähteiden avulla kuolemantuomioon johtaneista olosuhteista ja tapahtumista voi saada tarkan kuvan. Tuomittujen kohtaloiden lisäksi kirja käsittelee teloituspaikkoja. Mestaukset ja hirttämiset tapahtuivat varta vasten nimetyillä paikoilla, joita tunnetaan noin 350. Alkujaan ne olivat kirkonmäillä tai toreilla, sittemmin maanteiden varrella muistuttamassa matkalaisia lainkuuliaisuuden hyveestä. Mikko Moilanen on työskennellyt tutkijana Metlassa. Pyöveleistä hän kiinnostui selvitettyään omaan sukuunsa liittyvää 1700-luvun kuolemantuomiota. Pyöveleiden historian lisäksi hän on selvittänyt noin 200 suomalaisen mestauspaikan sijainnin.

On mäkiä, joilla ruoho ei tahdo kasvaa. On tienristeyksiä ja ahteita, joiden nimi viittaa hirsipuuhun tai mestauspölkkyyn, vaikka itse tapahtumista on kulunut vuosisatoja. Maisema muistaa, vaikka ihmiset unohtavat. 1600–1800-luvuilla mestauslavalle noustiin muun muassa murhista, noituudesta ja ryöstöistä. Suomessa ja muualla Euroopassa teloitukset olivat julkisia tapahtumia, joihin kokoontui väkeä lähikylistä ja kaupungeista. Ne olivat sekä oikeudellisia toimituksia että yhteisöllisiä rituaaleja. Teos yhdistää oikeushistoriallisen tutkimuksen, arkistolähteet ja suullisen perimätiedon. Kirja ei keskity julmuuteen vaan siihen, miten kuolemanrangaistus ymmärrettiin – ja pohtii, miksi sen muistot elävät yhä. Oikeuden pöytäkirjat kertovat rikoksista, tuomioista ja rangaistusten täytäntöönpanosta. Kansanperinne on säilyttänyt myös toisenlaisia muistoja – kertomuksia syyttöminä tuomituista, viime hetken armahduksista, verta vuotavista kivistä ja mestatun pään viimeisistä eleistä. Näissä tarinoissa oikeus ei aina toteudu samalla tavalla kuin virallisissa asiakirjoissa.

Pyöveli oli pelätty mutta välttämätön osa 1600-1800-luvun yhteiskuntaa. Pyövelin palveluksia ei Suomessa ole tarvittu 200 vuoteen. Historian hämärään ovat peittyneet kaikki 1600-1800-lukujen lääninpyövelit. Pyöveli edusti halveksituinta ammattiryhmää, ja häntä hyljeksittiin. Silti kukaan ei voinut kiistää viran tarpeellisuutta aikakautena, jolloin ”laivat olivat puuta ja laki ankara”. Suomen pyövelit on ensimmäinen kattava esitys maamme pyövelilaitoksesta. Arkistoista esiin kaivettu tieto on pitkälti ennen julkaisematonta. Asiakirjatietoa täydentävät pyöveleihin ja mestauspaikkoihin liittyvä perimätieto ja kansantarinat. Oikeudenkäytön historian kautta voi ymmärtää, miksi ja milloin pyövelilaitos syntyi, mikä oli pyövelien kulta-aikaa ja milloin heidän palveluksensa oikeuslaitokselle kävi tarpeettomaksi. Millaisista lähtökohdista pyövelin virkaan päädyttiin? Kuinka moni entinen rikollinen vältti mestauksen ryhtymällä kuoleman virkamieheksi? Mitä kaikkea pyövelin piti osata? Miten sujui pyövelin yksityiselämä, mistä löysi vaimonsa ja miten hänen lapsiinsa suhtauduttiin? Halveksittiinko häntä lopulta niin paljon kuin nykykäsitys antaa ymmärtää? Näihin kaikkiin kysymyksiin teos löytää vastauksia. 1700-luvun kuluessa halveksitun ammatin tarpeellisuus tunnustettiin, ja pyövelit alettiin hyväksyä osaksi yhteiskuntaa. Siihen tarvittiin kuitenkin itse kuninkaan mahtikäsky: ihminen se on pyövelikin, ja hoitaa kunniallista virkaa. Suomen pyövelit näyttäytyvät kovapintaisina miehinä - eivät he muuten olisi pyöveleiksi päätyneetkään. Moni heistä sortui itse rikokseen, joka johti hirsipuuhun tai mestauspölkylle. Mikko Moilanen on työskennellyt tutkijana Metlassa. Pyöveleistä hän kiinnostui selvitettyään omaan sukuunsa liittyvää 1700-luvun kuolemantuomiota. Pyöveleiden historian lisäksi hän on selvittänyt noin 200 suomalaisen mestauspaikan sijainnin.

Viikinkimiekka oli arvostettu ja pelätty taisteluase - ja Suomi viikinkimiekkojen suurmaa. Miekkalöytöjen suuri määrä haastaa syvälle juurtuneet käsitykset viikinkiajan Suomesta köyhänä syrjäseutuna. Viikinkimiekat Suomessa johdattaa lukijan viikinkiajan Suomeen ja Eurooppaan, ajan väkivaltaiseen kulttuuriin ja uskomuksiin. Miekka oli viikingille sekä yliluonnollisia ominaisuuksia sisältävä ase että statusesine ja perintökalleus, jonka valmistaminen vaati suurta taitoa. Tunnetut INGELRII- ja ULFBERHT miekat olivat Ragnar Lothbrokin ja hänen aikalaistensa tavaramerkkejä. Mikko Moilanen on viikinkiaikaisiin miekkoihin erikoistunut arkeologi ja seppä.

This study explores swords with ferrous inlays found in Finland and dating from the late Iron Age, ca. 700-1200 AD. These swords reflect profound changes not only in styles and fashion but also in the technology of hilts and blades. This study explores how many of these kinds of swords are known from Finland, how they were made and where, what their status was in Late Iron Age Finland, and where the Finnish finds stand in accordance with other areas of Europe. The various methods included measuring of the finds and statistics. The main method of revealing the inlaid marks was radiography due to its non-destructive nature. In cases where inlays were visible without radiography, their details were inspected via microscopy. To study the materials and manufacture of inlaid swords, a sample of them was metallographically analysed to determine the forging technologies and nature of used materials. Furthermore, the manufacture was also studied with experimental approaches. As a result, a catalogue of 151 swords with ferrous inlays was created. This number is relatively high compared with other European countries, although systematic studies have been conducted in only some countries. The inlaid motifs were classified into five distinct categories to help the classification. To summarize, almost every documented inlaid sword was unique in some respect including measurements, inlaid motifs and materials of blades and inlays. Technological variation was also present, some blades being poorer and some of higher quality in spite of the inlaid motifs. Misspelt inscriptions as well as letter-like marks were common in Finland and also in Scandinavia. Furthermore, the provenance of iron and steel used in some blades hints at Scandinavian ores. The above observations, along with the experimental results indicating the existence of multiple alternative techniques of inlaying, suggest that these swords were manufactured locally in Scandinavia, most likely in imitation of Continental European models. Inlaid swords were valued partly for their assumed functionality in combat, as evidenced by damage on some examined blades, or they were valued for their inlays, which could have had fashionable or symbolical meanings bound to local beliefs.