Mikko Rimminen

Mikä sitten on tämän kirjan idea? Yksinkertaisesti sanottuna se on kuvitus toisinpäin. Sen sijaan, että teksti toimisi kuvan alullepanijana ja inspiraationa kuten yleensä, tässä kirjassa tekstin inspiraationa ovat olleet nimenomaan kuvat. Ei varmasti mikään uusi idea sekään, mutta mielestäni kirjan arvoinen. Kuvina kirjassa toimivat luonnollisesti minun kollaasi- ja sekatekniikkatyöni. Niistä inspiroituneet tekstintekijät olemme valinneet yhdessä Mikko Rimmisen kanssa, joka on myös toimittanut kirjan.

Tuttavien kesken herra Lyysälä on yksinkertaisesti Lyy, mutta varsinaisia tuttavia hänellä ei yksinkertaisesti ole. Vanhenemaan vetäytynyt herrasmies ei elämältä paljoa vaadi. Hän autoilee, asustelee helsinkiläisessä kerrostalossa ja ylläpitää tahdikasta hajurakoa taloyhtiön asukkaisiin. Yksi asukkaista, nuori poika, vaikuttaisi tosin jostakin syystä kiintyneen Lyyhyn, ja kun tämä uusi ystävääkisti katoaa, ei syyllisestä ole taloyhtiön kenttätuomioistuimessa epäilystäkään. Kroonisen tuppisuinen Lyy ei omaa tilannettaan helpota. Jokainen uusi yritys vuorovaikutukseksi typistyy joukoksi vahingollisia tölväisyjä, jotka ajavat hänet yhä pahempaan umpisolmuun. Mielensä joutuvat pahoittamaan niin isännöitsijä, talonmiehenrouva kuin läpikelju Tietäväinen, joka näkee Lyyssä pelkkää rikollista luonnetta. Jos se näyttää siltä on surullinen kuvaus surullisesta ihmisestä, jonka menneisyyteen sullottu menetys pakottaa vaikenemaan. Syyllistäminen, syyllisyys ja ja näiden muodostaman möykyn kantaminen koostavat sopan, jonka Rimminen sekoittaa kauniiksi, lempeäksi nautintoaineeksi.

Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani kuvaa yhden päivän Marsalkan, Lihin ja Hennisen elämästä Kallion kaupunginosassa. Rahvaankuvauksen perinteitä kunnioittaen kirja marssittaa esiin kalliolaisen elämän koko kirjon, muun muassa nopanheiton iloineen ja suruineen. Marsalkka kohtaa Lippakioskilla edellisen illan jäljiltä rohtuneeseen kuntoon ajautuneet Hennisen ja Lihin. He lähtevät Marsalkan kotiin hakemaan puuttuvaa noppaa, eivätkä sitä löydä. Järkytyksestä täytyy toipua, kukin tekee sen omalla tavallaan. Kolmikko päättää että päivästä on kaikesta huolimatta tulossa mitä mainioin ja paneutuu hortoiluun kaupungin laidalla. He tuntevat suurta myötämieltä maailmaa kohtaan ja toivovat siltä vain vähän rakkautta, mutta maailma ei pyynnöistä piittaa. Sen he saavat tuta poliisin, nuorisolaisten, raitiovaunutarkastajien ja moottoripyöräjengiläisten kautta. Heidät on tuomittu kulkemaan Kallioon ja tuntemaan kiitollisuutta siitä etteivät ole sentään aivan kokonaan yksin. Mikko Rimminen on kirjoittanut suuren aikalaiskuvauksen maailmasta, jossa omasta elämästä ei saa lomaa. Pussikaljaromaani jatkaa vankkaa Kallio-kuvauksen perinnettä sydämellisen toivottomuuden hengessä.

Pealkirjast hoolimata ei tohiks "Olleromaani" võtta kui joomatuurikroonikat. Need kolm meest, kelle kulgemist Helsingi Kallio linnaosa tänavatel me ühe ööpäeva jooksul jälgida saame, ei ole nii-öelda jooma peal väljas, vaid lihtsalt elavad oma elu ja seda päeva. Tõsiasi, et nii ühe kui ka teise jooksul pruugitakse ohtralt joovastavaid jooke, ei tee sellest kuidagi erilist, see lihtsalt on nii, nende elu on selline. Lihtne ja keeruline korraga, sest meeste suurem siht (kui see üldse olemas on) sellest loost ei selgu, aga väiksemad, nii-öelda etapieesmärgid, muutuvad aina keerulisemaks ning koos sellega ka probleemid, mille üle mõeldakse. Ja tegelikult on ses loos ka neljas oluline tegelane, seesama Kallio linnajagu Helsingis oma inimeste, kohtade, lõhnade ja tabamatult koduse allakäinud atmosfääriga. Mikko Rimminen (s. 1975) sai laiemalt tuntuks just oma debüüdi, 2004. aastal ilmunud "Olleromaaniga". 2010. aastal pälvis ta Finlandia auhinna romaani "Ninapäev" ("Nenäpäivä") eest. Praeguseks on temalt ilmunud kaks luulekogu ja neli romaani, viimased on peale teravmeelse süzhee äratanud tähelepanu ka omapärase keelekasutuse ja jutustamisstiili tõttu.

Mitä jää kielestä ja maailmasta jäljelle, jos sanavarasto on rajoitettu muutamaan sataan sanaan? Ainakin raivokasta yritystä ja ennen kaikkea suuria tunteita, joiden on pakko ahtautua ilmoille vaillinaisen vokabulaarin lävitse ja sen tuskastuttavia reunaehtoja myötäillen. Tällaisin eväin Espoon Ison omenan kauppa-keskuksen kyljessä joutuu kyhjöttämään kuvataiteilija Otto Karvosen ja kirjailija Mikko Rimmisen yhteistyönä syntynyt ympäristötaideteos super hyvä olo, joka pyrkii kommunikoimaan heijastamalla sanavarastonsa pohjalta kyhäämiään virkkeitä lasipintaisiin seiniinsä. Värejä kuvaamaan teoksella on käytössään ainoastaan ”ruskea”, ja kaikenlainen runsaus määritetään lukusanalla ”yksitoista”. Erisnimiäkin on käytössä tasan yksi, ja niinpä ”lasse” saa edustaa käytännössä koko ihmiskuntaa ja teoksen kaipuuta ihmisyyden ja olemassaolon likituntumaan. Teoksen lauseet rakentuvat hitaasti, kymmeniä tunteja kestävissä sykleissä. Tässä kirjallisessa dokumentaatiossa alkuperäisteoksen puhujapolo saa ansaitun vuoron myös tekstuaalisessa muodossa. Sanavarasto ja teksti ovat prikulleen samat, mutta tempoon, ääneen ja tunnelmaan on yllättäen kasvanut uusia haaraumia. Tuloksena on hilpeän surullista ja töksähtelevääajatuspuhetta, ahtaasta ilmaisukanavasta kajahtelevaa sanomisen vimmaa, jossa yksittäiset sanat joutuvat kantamaan verrattomasti enemmän merkitystä kuin mihin ne on alun perin kielessä räätälöity.

Berliinissä Elsa-Brändström-Strassella asuva Ernst käy päivittäin työpaikallaan, tekee päivittäin asioita ja ”on” päivittäin. Se, mitä hän varsinaisesti vaikkapa työpaikallaan tekee, on hieman hämärän peitossa, mutta eräänä myrskyisenä aamuna hänen raahustaessaan jälleen työpaikalleen alkavat tapahtumat vyöryä, ainakin vähän. Ernst ohjataan uuden tehtävän pariin. Hän päätyy askarruttavaan kellarilaboratorioon vartioimaan salaperäistä ”kuutiota”. Samaan aikaan toisaalla tai ihan eri aikaan samassa paikassa tai jossakin näiden yhdistelmässä ruotsalainen laupeudensisar Elsa Brändström hoitaa sotavankeja Siperiassa. Muutakin tapahtuu. Mitä hiivattia? Jokin ei nyt täsmää, kuten romaanissa ja romaaneissa sanotaan. Aika, paikka ja etäisyys töykkyilevät sinne ja tänne kuin oltaisiin mustan aukon likipiirissä. Mitä tavallinen virkamies voi sille, että koko kertomus on vaarassa mupeltua pilkkeeksi häränpyllyyntyneiden luonnonlakien ja merkkijärjestelmien keskellä? Kuka tekstiä sabotoi ja kuka hallinnoi? Jotain tekemistä koko salaliitolla on merkillisen kuution kanssa. Ja samaan aikaan toisaalla tai ihan eri aikaan samassa paikassa tai - niin. Niin!

Irma er en ensom, eldre kvinne som lengter ettqer .andres nærvær og varme. For å stifte bekjentskaper ringer hun på dørklokker under dekke av at hun foretar spørre.undersøkelser. Gjennom sin fiktive utspørring, og påfølgende. «kundeoppfølging», kommer hun nærmere inn på menneskene i nabolaget. Men for noen forekommer .etter hvert spørsmålene hennes å være litt vel .underlige, og enkelte begynner å fatte mistanke om at noe ikke er helt slik det burde være. "Nesedagen" er Mikko Rimminens tredje roman. Med sin eksperimentelle og forbløffende språkføring tar han leseren med seg inn i Irmas merkelige tankeunivers. Et univers som både er kaotisk og komisk, der tanker springer fra det ene til det andre gjennom absurde assosiasjoner og hvor det anspente forholdet mellom Irma og hennes omverden stadig kaller på latteren såvel som leserens medfølelse. Mikko Rimminen mottok den prestisjefylte. Finlandia-prisen for Nesedagen i 2010.

Mikko Rimmisen kolmas romaani Nenäpäivä kertoo Hakaniemessä yksin asuvasta, ihmisrakkaasta Irmasta. Paljon emme tiedä, mutta jollain tavalla Irman elämä on liikahtanut sijoiltaan. Ihmisseuran kaipuussaan hän ajautuu soittelemaan ovikelloja sekä omassa naapurustossaan että Keravalla, jonne hän sattumalta päätyy. Koska ihmisten ovikelloja ei voi soitella ilman syytä, keksii Irma peitetarinaksi olevansa Taloustutkimuksen kyselytutkija. Ikävä kyllä kysymykset ovat jokseenkin hämäriä ja tutkimusmenetelmät outoja ja selitykset hatarahkoja. Viikkojen galluptöiden jälkeen alkavat jotkut keravalaiset epäillä Irman ammatillista aitoutta ja soittavat poliisille. Irma hätääntyy. Mitä ihmiset ajattelevat? Hän on sitä paitsi ehtinyt jo kovasti kiintyä haastateltaviinsa. Irman on pakko palata paikalle, mutta kiinni jäämisen pelko alkaa käydä hetki hetkeltä aiheellisemmaksi. Mikko Rimminen on kirjoittanut uskomattoman hellän, jysäyttävän surumielisen ja tolkuttoman hauskan kertomuksen ihmisrakkaudesta. Ihminen on lämpöhakuinen ohjus. Niin on Irmakin. Hän tarttuu toimeen, toimi vain on väärä. Koskaan ei ole suomalaisessa kirjallisuudessa kuvattu naista näin verbaalisena olentona ja haikean hellästi. Mikko Rimmisellä on nerollinen kyky saada lukija rakastamaan maailmaa kaikkinensa. Nenäpäivä voitti vuoden parhaalle romaanille myönnettävän Finlandia-palkinnon 2010.

Hippa on kertomus kahdesta veljeksestä, jotka pyrkivät työskentelemään muuttomiehinä hämäräväkeen sekaantuneen, antikvariaattia näennäisesti pitävän äitinsä ikeessä. Monin tavoin epäonnisen muuttorupeaman jälkeen veljekset ajautuvat tyystin toisenlaiselle työkomennukselle, jos kohta yhtä sekakäyttötilaisina kuin edelliselläkin kerralla. Iäkäs Transit täyttyy kehitysvammaisista ja kohtalokkaista nuorista naisista. Kauhtuneen pikkubussin ikkunasta Helsinki ja Uusimaa näyttäytyvät pelkkinä olosuhteina. Isävainaan velkojen tähden ammattirikollisten haltuun päätyneessä rengashallissa puolestaan on jatkuvasti käynnissä jokin uhka tai riesa. Veljekset kuitenkin rakastavat toisiaan niin kuin veljekset rakastavat: sanoin ja rystysin. Päihteisyyttään ja osaamattomuuttaan he myös päätyvät tärvelemään töitä, joiden toimeksiantajina on aivan liian vaarallisia ihmisiä.

FINLANDIA 2010Mikko Rimmisen kolmas romaani Nenäpäivä kertoo Hakaniemessä Säästöpankinrannassa yksin asuvasta, ihmisrakkaasta Irmasta. Paljon emme tiedä, mutta jollain tavalla Irman elämä on liikahtanut sijoiltaan. Ihmisseuran kaipuussaan hän ajautuu soittelemaan ovikelloja sekä omassa naapurustossaan Hakaniemessä että Keravalla, jonne hän sattumalta päätyy. Koska ihmisten ovikelloja ei voi soitella ilman syytä, keksii Irma peitetarinaksi olevansa Taloustutkimuksen kyselytutkija. Ikävä kyllä kysymykset ovat jokseenkin hämäriä ja tutkimusmenetelmät outoja ja selitykset hatarahkoja. Viikkojen galluptöiden jälkeen alkavat jotkut keravalaisetepäillä Irman ammatillista aitoutta ja soittavat poliisille. Irma hätääntyy. Mitä ihmiset ajattelevat? Hän on sitä paitsi ehtinyt jo kovasti kiintyä haastateltaviinsa. Irman on pakko palata paikalle, mutta kiinni jäämisen pelko alkaa käydä hetki hetkeltä aiheellisemmaksi. Mikko Rimminen on kirjoittanut uskomattoman hellän, jysäyttävän surumielisen ja tolkuttoman hauskan kertomuksen ihmisrakkaudesta. Ihminen on lämpöhakuinen ohjus. Niin on Irmakin. Hän tarttuu toimeen, toimi vain on väärä. Koskaan ei ole suomalaisessa kirjallisuudessa kuvattu naista näin verbaalisena olentona ja haikean hellästi. Mikko Rimmisellä on nerollinen kyky saada lukija rakastamaan maailmaa kaikkinensa.

Mikko Rimmisen toinen romaani Pölkky on tarina Kaisaniemen puiston urheilukentän hoitajasta. Sana tarina johtaa tosin harhaan, sillä vätysmäinen mies ei tee juuri mitään. Pääosaan tunkee kertoja, joka poskettoman vakavasti ja barokkimaisen runsaasti äityy kertomaan isolla K:lla. Kertoja on ihastunut kertomisen lahjoihinsa ja omaan sivistyneisyyteensä siinä määrin, ettei pieninkään päähenkilön liike ole liian vähäpätöinen kerrottavaksi. Päähenkilö saapuu Helsingin rautatieasemalle ja ottaa siitä taksin Kaisaniemen puistoon. Eräiden, ei niin merkittävien, tapahtumien jälkeen hän asettuu urheilukentän laidalla olevaan parakkiin ja kohtaa sen pihalla niin pienen pojan, rautatieaseman kuulutukset, puiston linnut kuin urheilukentän ulkohuussia hyödyntävän Vänätyisenkin - ja tietysti ihanan Annin. Rimmisen taito käyttää kieltä ällistyttää monipuolisuudessaan ja taiturimaisuudessaan. Kerronnan alati jatkuvaa tahkoamista ryydittävät harvat ja valitut dialogit sekä oivalliset sanavalinnat. Pölkky on hengästyttävän hauska romaani, jonka kieli on vilpittömällä ja arkisella tavalla täysin nerokasta.

Mikko Rimminen on rakentanut ylistettyyn romaaniinsa Maailman luonnollisin asia loisteliaan, epävarman kertojan. Empimiset, lainausmerkit, listat ja alaviitteet kielivät kertojan vimmasta kirjata Berliinissä asustavan Ernstin tarina mahdollisimman tarkasti, juuri sellaisena kuin se tapahtui - yhä absurdimmaksi käyvässä "mustan kuution" likipiirissä. Koko kerronta on kaiken aikaa vaarassa luisua johonkin merkityksen ja sen kaikinpuolisen hajoamisen välimaastoon.