Mirjam Kälkäjä

Mikin Vintti syntyi teatteria ja musiikkia rakastavien ja harrastavien ihmisten toimesta Torniossa 1990-luvun lopulla. Tehtiin musikaali ja toinenkin, jotka vetivät katsomot täyteen ja saivat muutamat mukanaolijat innostumaan musiikkiteatterista ja haluamaan jatkoa. Yleisö piti ensimmäisestä esityksestä, katsomot täyttyivät, ja kaikki halusivat tehdä lisää. Syntyi yhä uusia lumoavia kohtaamisia, verrattomia esityksiä, loistavia roolisuorituksia. Nuorimmat tulivat mukaan lapsirooleihin jo 8-12 vuotiaina, monet heistä ovat mukana edelleen. Mikä on Mikin Vintin salaisuus? Alusta saakka panostettiin ohjaajaan. Hänen tuli olla kulloisenkin näytelmän kapteeni, ohjata aloittelevia esiintyjiä ensiaskelista lähtien teatterin tekemisen saloihin ja edellyttää harrastajilta ammattimaisen kypsää sitoutumista harjoitusten aikoihin ym yhteisiin sopimuksiin. Vuosien mittaan uskallettiin tarttua mitä erilaisimpiin aiheisiin, musiikkidraamasta komediaan ja tragediasta aina vaikeaan farssiin saakka. Kriitikot alkoivat puhua ”Tornion ammattiteatterista”. Mikin Vintin merkitys Tornion ja koko lähialueen teatteritoiminnassa on vuosi vuodelta kasvanut. Taso on ihastuttanut katsojia ja tukenut tekijöitä yhä parempiin suorituksiin. Vuosikymmenten mittaan Mikin Vintin lavalla on käynyt useita satoja eri alan osaavia harrastajia, osa heistä on jäänyt pysyviksi esiintyjiksi, suurin osa haihtunut tahoilleen. He kantavat mukanaan Mikin Vintin peräänantamattomuutta, pyrkimystä yhä korkeampiin suorituksiin - ja muistoja yhteisyydestä, joka on yksi ihmisen katoamattomista omaisuuksista.

Teatteri 41 oli Lapin ensimmäinen ammatillinen ryhmäteatteri. Se toimi 1972--1974 Torniossa. Aluksi neli- ja myöhemmin kuusihenkisen, kokeellisen ryhmän ohjaajana toimi Carita Rindell. Ryhmän muita jäseniä olivat Esatapani Eskola, Pauli Joronen sekä Anna-Maija Nousiainen-Lauri. Myöhemmin ryhmään liittyivät Timo Nurmi ja Esa Pesonen. Ryhmän toimintaa rahoitti Maaseudun Sivistysliitto. Uusi teatteri otettiin innolla vastaan Torniossa ja myös muualla Lapissa. Teatteri 41 saikin maineen eräänä aikansa kiinnostavimpana teatterina Suomessa. Mirjam Kälkäjä kuvaa Teatteri 41:n vaiheet sen optimistisesta synnyttämisestä aina äkkiloppuun. Tekstin kirjoittamisessa on voitu hyödyntää Anna-Maija Laurin tallentamia leikkeitä ja valokuvia sekä hänen muistojaan teatterin vaiheista.''Saimme kasaan monikirjavia muistoja eräästä maamme harvinaisimmista kulttuurihankkeista ja - usean kriitikon mukaan - maan eräästä parhaasta teatterista. 'Opetimme torniolaiset teatterille', sanoivat näyttelijät alakuloisina, mutta työhönsä tyytyväisinä lähtiessään uusia haasteita päin Teatteri 41:n toiminnan loppuessa. Eikä teatteri ollut uusi ja innolla vastaanotettu vain Torniossa: myös metsuri kairan keskellä kämpän ritsillä käänsi kylkeään esitystä kohti, hyreksi naurua ja hyväksyi totisetkin pohjoisen asiat Teatteri 41:n kaamosrevyytä katsellessaan. - Vaikka tämä metsuri kuulemma olikin jo käynyt teatterissa. 30 vuotta sitten!''Lyhyestä toiminta-ajastaan huolimatta Teatteri 41 jätti pysyvän jäljen varsinkin Tornion edelleen vireään harrastajateatteritoimintaan.

Kalervo Uuttu, paremmin tunnettu nimellä Uuttu-Kalle, on elänyt Yllästunturin juurella poikkeuksellisen elämän. Antti ja Laina Uutun esikoispoika Antti Kalervo Uuttu syntyi Muonion Tapojärvellä saunan lämpimissä kesäkuun 20. päivänä 1943. Lapsikatraan vilkkaasta vanhimmasta kasvoi kiinnostava, monikerroksinen ihminen. Raa'an työn tekijä, moneen tarttuja, innovatiivinen yrittäjä. Ja herkkä, luova, monipuolisesti lahjakas taiteilija. Lapin perinnetiedosta Uuttu-Kalle kehitteli ensimmäisen ohjelmanumeron Lapin matkailua rikastuttamaan: Lapin kasteen. Sen on saanut varmaan kymmeniä tuhansia matkailijoita eri puolelta maailmaa. Tuolloin Uuttu-Kallea alettiin nimittää Velhoksi. Uuttu-Kallen käsi takoo puusta hahmoja, jotka muinoin hallitsivat Lapinmaata ja jotka elävät yhä Uuttu-Kallen mielessä. Haltioita. Velhoja. Niiden kanssa Uuttu-Kalle käänsi Kolarin kriisikunnan väen ”mielialat yläviistoon”, villitsi satamäärin harrastajanäyttelijöitä ja -laulajia ennen näkemättömään yhteiseen päämäärään: Velho-oopperoihin. Kymmenen vuotta oopperoita esitettiin Yllästunturin syrjäkylässä, ne vetivät Velhoniemen tarunhohtoiseen katsomoon liki 100 000 katsojaa. Velho-oopperoiden jälkeen Uuttu-Kalle jatkoi kirjoittamista: runoja ja pakinoita sekä käsikirjoitukset mm. Pienen kansani laulut-musiikkinäytelmätrilogialle. Uuttu-Kallen mielestä Lapin maaginen perinnekulttuuri kestää vertailun suuren maailman kulttuurien kanssa. ”Ei kulttuuria tarvitse tuoda aina suolasen meren takkaa”, hän sanoo. ”Kulttuuri ei ole vain eräitten etuoikeus, kulttuuri kuuluu kaikille.” Joulukuun 31 päivänä vuonna 2019 Tasavallan Presidentti myönsi Kalervo Uutulle kulttuurineuvoksen arvonimen.

Muistoni synnyinpaikastani Petsamosta ovat häivähdyksiä, kuin unta. Petsamolaisten yhteisyys varsinkin sodan jälkeisessä asutus- ja jälleenrakennusvaiheessa olivat täynnä ikävää ja muisteluksia, kasvoin niiden keskellä. Evakkous hellitti monen osalta vasta toisessa tai kolmannessa sukupolvessa. Yli kaksikymmentä vuotta toimitin petsamolaisten vuosilehteä Petsamolaista. Siinä, ja jokavuotisissa Petsamojuhlissa menetetty kotiseutu oli läsnä. Olin Turjanmeren maa, Petsamon historia 1920-1944 kirjatoimikunnan puheenjohtaja. Teos oli suuri tieteellinen läpimarssi kasvuhenkiseen maakuntaamme. Petsamon evakkoja asutettiin Inarin ja Tervolan kuntiin. Nuoruuteni kipeän kasvun vuodet vietin Tervolan ”Lapin Kolmiossa”. Nuoret osallistuivat uuden seudun kodiksirakentamiseen, mutta tarvitsivat myös aineksia hengen kasvulle. Syntyi käsin kirjoitettu Raivaaja-kylälehti, syntyi Varejoki-Ryhmä, epävirallinen siirtolaisten ohjelmaporukka, joka piti yllä ja loi uutta petsamolaismusiikkia. Lauluihin tarvittiin sanoituksia, niitäkin on näiden kansien sisällä. Kun nyt katselen ikkunastani, näen väylän virtaavan edessäni. Synnyin Paatsjoen, rajajoen rannalla ja lähdön jälkeen kaipasin aina vettä läikehtimään ikkunani alle. Sain näkymän eteeni viimein toisen rajajoen, Torniojoen rannalla. Petsamon jäljet ovat jääneet minuun pysyvästi. Petsamo, sota ja sen jälkeinen jälleenrakennusaika kasvatti minut sellaiseksi kuin olen, se on voima, se on ydin. Evakkous on sielun tila. Meillä kaikilla on oma Petsamomme. Tämä on minun. Kokonainen olen vain Paatsjoen törmällä. Mutta jäin toiselle rannalle.

Mirjam Kälkäjä ei pidä itseään runoilijana, mutta on joutunut kirjoittamaan runoja monenlaisiin tarkoituksiin. Näiden ohella on vuosien varrella syntynyt kymmeniä villejä, tilaamattomia runoja. Tässä on niistä valikoima. Runot kertovat ihmisenä olemisesta eri ikäkausina ja tilanteissa, tunnelmakirjo ja runon muotolajien määrä on laaja. Yhsi runoista on kirjoitettu 12-vuotiaana ja tuoreimmat syntyivät Mikin Vintti -teatterin musiikkidraama Tabun käsikirjoitusvaiheessa. Ajan kulku on vuoden ympyrä ja ihmisen elinkaari, Tulisiko tuluskukkaro kertoo kirjoittamisen riemusta ja kärsimyksestä, Elämä kädessä kukkii kulkee rakkauden monimutkaisissa kuvioissa. Mirjam Kälkäjä on torniolainen kirjailija ja käsikirjoittaja.