Netta Böök

Ikkuna on yllättävän monimutkainen ja kiinnostava rakennusosa. Ei ole lainkaan yhdentekevää, miten vanhan talon ikkunoita kohdellaan. Mitä vanhemmasta ikkunasta on kyse, sitä todennäköisemmin se on laatutyötä ja rakennushistoriallisesti arvokas. Hyvin hoidettuna vanha puuikkuna on pitkäikäinen ja laiminlyötynäkin yleensä kunnostettavissa. Ikkunakirja antaa tietoa vanhoista ikkunoista ja niiden kunnostamisesta ja tarjoaa vaihtoehdon ikkunoiden tarpeettomalle uusimiselle. Kirjassa käydään läpi puuikkunan kehitys keskiajalta 1950-luvulle. Ikkunan osat sekä niissä käytetyt materiaalit esitellään seikkaperäisesti, ja ikkunan kunnostamiseen sekä huoltamiseen annetaan käytännönläheiset ohjeet.

Asiantuntevaa tietoa perinteisestä ilmanvaihtoratkaisusta. Suomessa on yli puoli miljoonaa pientaloa ja kymmeniä tuhansia kerrostaloasuntoja, joissa on painovoimainen ilmanvaihto. Kiinnostus sitä kohtaan on lisääntynyt myös uudisrakentamisessa, mutta tietämys on ohentunut. Siksi tarvitaan yleistajuisia käyttö-, kunnostus- ja suunnitteluohjeita. Kirjassa käydään läpi painovoimaisen ilmanvaihdon toiminta ja ominaisuudet, luodaan katsaus historiaan ja määräyksiin sekä esitellään järjestelmän käyttöä ja ylläpitoa. Lisäksi kerrotaan painovoimaisen ilmanvaihdon mahdollisuuksista vanhoissa rakennuksissa sekä esitellään suunnittelu- ja mitoitusperiaatteet myös uudisrakennuksille.

The fifth biennial review of Finnish architecture offers a richer variety of perspectives than ever before. It is designed to interest the general public and make architecture accessible to a wider audience. In addition to the traditional exhibition and catalogue, this year's featured projects are also be presented on web and mobile platforms. The catalogue provides a visually inspiring introduction to the projects and their architects. Also included is a calendar of architectural events and four expert essays contributed by Netta Böök, Luis Fernández-Galiano, Juhani Pallasmaa and Huseyin Yanar.

Erkki Mäkiön havaintoja rakennuksista ja korjauksesta

Laatokan rannalla sijainnut Kurkijoen suomalainen maatalouspitäjä koki vuosina 1940-1944 kolme mullistavaa käännekohtaa. Talvisodan jälkeen Kurkijoen kunta liitettiin 1940 Neuvostoliittoon, jatkosodan ajaksi 1941 uudelleen Suomeen ja vuonna 1944 pysyvästi Neuvosto-Karjalaan. Yhtä monta kertaa vaihtuivat sen väestö sekä yhteiskunnalliset ja taloudelliset rakenteet. Mutta kaikista murroksista huolimatta Kurkijoen keskustaajaman Lopotin suomalainen rakennuskanta säilyi. Neuvostoliitossa valtio määritteli osana maatalouspolitiikkaa, millaisia maaseudun sekä sen taajamien ja arkkitehtuurin tuli olla. Siksi hyvin säilynyt Kurkijoen taajama antaa poikkeukselliset lähtökohdat tarkastella vieraan ja oman, suomalaisten ja neuvostoliittolaisten rakennusten ja ympäristön vastaanottoa ja käyttöä muuttuvissa valtiollisissa yhteyksissä. Taajaman neuvostoaikaista muodonmuutosta seuraamalla avautuu myös ristiriita maaseudun virallisten kehittämistavoitteiden ja maaseudun asukkaiden ruohonjuuritason kokemusten välillä. Tutkimus tuo ensimmäisen kerran runsaasti tietoa Suomen Neuvostoliitolla luovuttaman alueen maaseudun rakentamisen historiasta sekä siitä, miksi yleisliittolainen maatalouspolitiikka raunioitti paitsi alueen maatalouden myös valtaosan maaseudun suomalaisesta rakennuskannasta.