Kirjoittaja kuvaa muistelmissaan jatkosodan aikaista kansakoulunopettajan työtään Aunuksen Yllösen kylässä. Heimoaatteen kyllästämä nuori opettaja huomasi pian, että suomalainen koulu ei aivan sellaisenaan Aunukseen istunut. Opettajat olivat kuitenkin hyvin koulutettuja sekä päteviä ja lapset tiedonhaluisia, joten alkukankeuden jälkeen koulunpito alkoi sujua hyvin. Laajimmillaan Itä-Karjalan kansakoulussa oli 10000 oppilasta ja 300 opettajaa. Haave suomalaisesta Itä-Karjalasta tuhoutui toisen maailmansodan loppuvaiheissa – ja tällä kertaa lopullisesti, kertoja miettii evakuointikuljetuksen aikana. Muistelma sisältää tarkkoja havaintoja ja kuvauksia niin suomalaisista opettajista, opetuksen päämääristä, sotilaista ja tietysti Karjalan heimosta ja sen lapsista. Kirjoittaja itse laati historian opetussuunnitelman darwinilais-kansallisessa hengessä: ”Koska historia on ennen kaikkea kansakuntien taistelua eduistaan, opetuksen on saatava oppilaille selväksi, että vain lujat kansakunnat säilyvät, lepoon ja mukavuuteen taipuvat sortuvat. [– –] Opetuksen on saatava oppilaat tajuamaan, että vain Kanta-Suomen yhteydessä Itä-Karjalalla on tulevaisuus. Venäjän alaisena se on enemmin tai myöhemmin tuomittu kansalliseen perikatoon. Erikoisesti tuomitsin siihenastisen oppikirjankirjoittajain menettelyn, kun he kritiikittömästi yhdistivät suomalais-ugrilaisen kielitieteen tulokset kansalliseen kehitykseen. [– –] Suomen kansan elämä on siis ollut kulkua pienestä alusta kohti voimaa ja suuruutta, eikä suinkaan slaaveja enempää kuin muitakaan ahdistajiaan pakoon pötkivän heimon häviöön tuomittua tarinaa.”
