Ohto Manninen

Stalinin Suomea koskevat arkistot vihdoin julki, jymypaljastus Kekkosesta ja ”yöpakkasista”. Merkittävään historiateokseen on saatu korkeimman neuvostojohdon Suomea koskevia dokumentteja ensi kertaa Venäjän federaation presidentin arkistosta. Se on entinen kommunistisen puolueen politbyroon arkisto, käytännössä puolueen pääsihteerin virka-arkisto. Sinne ei ulkomaisilla tutkijoilla ole juuri ollut pääsyä. Dokumentit tuovat runsaasti uutta tietoa Neuvostoliiton Suomen-politiikasta ennen sotaa ja varsinkin välirauhan aikana 1940-41. Käy ilmi, että neuvostojohdon suunnitelmat ulottuivat tuolloin paljon laajemmalle kuin Suomessa tiedettiin. Hangon tukikohtaan tavoiteltiin laajennusta Saloon saakka. Sodanjälkeiseltä kaudelta nähdään valaisevia dokumentteja Stalinin viimeisiltä vuosilta ja vielä Hruštšovin ajalta. Viimeinen dokumentti on vuodelta 1964. Kuva Kekkosesta täsmentyy - ja esiin nousee uusia arvoituksia. Kiintoisia näkymiä avautuu myös neuvostoviranomaisten keskinäisiin erimielisyyksiin, toilauksiin ja reviirikamppailuihin. Dokumentteja tukevat tutkijoiden johdannot ja kommentit, joissa avataan asiakirjojen merkitystä, taustoja ja asiayhteyksiä. Professorit Ohto Manninen, Kimmo Rentola ja Timo Vihavainen ovat Venäjän arkistoissa pätevöityneet arvioimaan salaisia, ennen suomeksi julkaisemattomia dokumentteja. Tekijätiimissä on venäläisenä asiantuntijana mukana varajohtaja Sergei Žuravljov Venäjän tiedeakatemiasta.

Suomen pakotettu ystävyys Neuvostoliiton kanssa kylmän sodan aikana. Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat itä- ja länsiblokin välien kylmenemisen aikaa. Suomi oppi sopeutumaan ”karhun naapurina” elämiseen ja rauhansopimusehtojen täyttämisen jälkeen rinnakkaiseloon Stalinin ja häntä seuraavien neuvostojohtajien kanssa. Neuvostoliitto ponnisteli Stalinin kuoleman jälkeen säilyttääkseen vaikutusvaltansa itäblokin sisällä ja aina Kuubassa saakka. Samaan aikaan neuvostojohto selvitteli puoluejohdon ”korrektiutta” sisäisissä tutkinnoissa. Manninen on tutustunut teosta tehdessään poikkeuksellisen runsaaseen alkuperäiseen, venäjänkieliseen arkistomateriaaliin. Suomen ja Neuvostoliiton ystävällisiä välejä rakennettiin kulttuuriyhteistyön parissa. Puolustusvoimien suhteissa välteltiin varovaisesti Neuvostoliiton ”konsultaatioita”. Sotahistorian professori emeritus Ohto Manninen on tutkinut laajasti Suomen vaiheita toisessa maailmansodassa ja sen jälkeen sekä julkaissut runsaasti arvostettuja historiatietokirjoja.

Uutta tietoa salaisesta operaatiosta ja tiedustelumme uudesta noususta! Kesästä 1944 lähtien Suomessa varauduttiin maan miehitykseen. Aseiden hajavarastoinnin ohella valmisteltiin sissitoimintaa ja tiedustelun jatkamista. Erittäin salaisessa Stella Polaris -operaatiossa tiedustelun henkilöstöä, radiolaitteita ja arkistoja siirrettiin Ruotsiin. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. Ruotsi kielsi suomalaisen radiotiedustelun maaperältään, ja satoja stellistejä jäi tiedusteluvälineineen eristyksiin Ruotsiin. Se halvaannutti Suomen tiedustelun. Kirjassa kerrotaan Stella Polaris -operaation ja sen salaisten materiaalien kohtaloista; mukana on myös dramaattisia henkilötarinoita. Kolme länsimaata olisi - yhdessä tai erikseen - halunnut suomalaisia neuvostoasevoimien ja koodien tuntijoita palvelukseensa. Osaaminen jäi kuitenkin pääosin Ruotsin ja vähässä määrin Ranskan käyttöön. Radiotiedustelun keskeisiä tuloksia siirtyi operaation jäljiltä Ruotsin lisäksi Ranskaan, Englantiin, Yhdysvaltoihin ja Japaniin. Suomen sotilastiedustelun sodan jälkeiset ongelmat kärjistyivät, kun Pääesikunnan tiedusteluosasto lakkautettiin Neuvostoliiton vaatimuksesta. Tiedustelu näivettyi valvontakomission ja kommunistijohtoisen Valtiollisen poliisin pidätyksissä ja kuulusteluissa. Radiotiedustelu lopetettiin kesällä 1945 ja aloitettiin uudelleen vasta 1950 Korean sodan kärjistäessä suurvaltojen välejä. Kirja kertoo ensimmäistä kertaa tiedustelun uudesta noususta. Tekijät, insinöörieversti Lauri Lehtonen ja professori Ohto Manninen ovat tutkineet aihetta pitkään ja ovat johtavia asiantuntijoita.